2018 - Kadonneen ajan jäljillä

22.7.2018Juha-Pekka Vanhatalo Ei kommentteja

Malbork – maailman suurin tiililinna ja ristiretkeilevien soturimunkkien kotipesä

Malborkin linna
Malbork, Puola
Vierailtu 11.7.2018

Linnat ovat kiinnostaneet minua siitä asti, kun lapsena näin Suomen linnoja ja rakentelin legoista omia. Niinpä maailman suurimmaksi keskiaikaiseksi tiililinnaksi nimitetty Malborkin goottilainen linna oli ehdoton päiväretkikohde heinäkuisella Puolan perhelomallamme. Matkaseurue käsitti itseni lisäksi Saaran sekä Joosen (10 v) ja Veikon (8 v), joiden arvelimme myös saattavan pitää linnasta.

Keskilinna oli hallinnollinen keskus, jossa suurmestarilla oli palatsinsa.

Pidimme viiden päivän ajan tukikohtanamme Gdanskin kaunista historiallista keskustaa, joka ilmeestään huolimatta on todellisuudessa melko uusi. Toisen maailmansodan lopussa kaupunki tuhoutui noin 90-prosenttisesti, ja talot rakennettiin sittemmin entisenlaisiksi – tai tarkemmin sanottuna julkisivut tehtiin suunnilleen samanlaiseksi kuin ennen tuhoa; sisätilaratkaisut olivat asia erikseen.

Suurmestarin palatsi suoraan edessä kauempana, oikealla ylälinnaa

Malborkin kaupunki sijaitsee linnuntietä mitattuna noin 20 kilometrin päässä Gdanskista sisämaahan, ja sinne pääsee kätevästi maaseudun halki kiitävällä junalla 30–45 minuutissa, junayhteyden tyypistä riippuen. Malborkin asemalta kävelimme reilun kilometrin linnalle, joka kohoaa Nogatjoen rannalla.

Neitsyt Marian mukaan nimetyn Marienburgin (puolaksi Malbork) linnan rakensi saksalainen ritarikunta 1270-luvulta alkaen. Alun perin Pyhälle maalle suuntautuneita ristiretkiä varten perustettu ritarikunta siirsi päämajansa Venetsiasta Malborkiin vuonna 1309. Sen ristiretket alkoivat suuntautua itään, Euroopan viimeistä pakanavaltiota Liettuaa vastaan. Käännytystyö ei varmaankaan ollut mitään kunnioittavaa kulttuurien kohtaamista vaan raakaa miekkalähetystyötä.

Taistelevia teutoneja seinämaalauksessa — Teutonit tositoimissa eli saksalaisen ritarikunnan toimintaa

Marienburgin linna toimi ritarikunnan suurmestarin palatsina ja myös luostarina. Linnasta hallittiin saksalaisen ritarikunnan alueita, jotka käsittivät sen suuruuden aikana myös pääosan Baltiasta.

Linnan pienoismallista saa käsityksen linnan koosta.

Linnan valtava koko alkoi hahmottua uloimman vallihaudan äärellä. Esilinnasta, keskilinnasta ja ylälinnasta koostuva kompleksi on 21 hehtaarin kokoinen. Ylitimme vallihaudan ja etenimme laajan esilinnan alueelle, jossa oli ennen kaikkea linnan huoltoon liittyviä rakennuksia.

Seuraavan vallihaudan ympäröimässä keskilinnassa oli ritarikunnan hallinnollinen keskus. Täällä on suurmestarin palatsi, ruoka- ja juhlasaleja, neuvoston kokoustilat, kappeli ja monia muita tiloja. Huoneita voitiin lämmittää lattian alle rakennetun lämminilmaputkiston avulla. Lämpö tuotettiin kellarissa olevilla höyrykattiloilla. Suurmestarin yksityiskäyttöön varatut tilat olivat melko hulppeat verrattuna tavallisten munkkien kammioihin. Raskaat johtotehtävät vaativat täälläkin ilmeisesti riittäviä kannustimia.

Yhdessä rakennussiivessä oli asenäyttely ja muun muassa nämä panssarivarustukset.

Keskilinnan nurmikkoinen sisäpiha tarjosi mahdollisuuden pieneen lepohetkeen.

Pihan kulmassa on muutaman suurmestarin patsaat. Suurmestari Siegfried von Feuchtwangen menetti oikean kätensä ilmeisesti puna-armeijan vallattua linnan 1945.

Täältä etenimme linnan sisimpään osaan, joka oli jälleen vallihaudalla suojattu ylälinna. Tässä osassa asuivat linnan munkit – ritarikuntahan oli uskonnollinen veljeskunta sotaisuudestaan huolimatta.

Linnan kirkko kärsi ehkä pahimmat vauriot toisessa maailmansodassa, ja se jouduttiin rakentamaan palasista lähes kokonaan uudelleen. Kirkon portti ns. Kultainen portti on hienosti koristeltu. Yksi sen kuva-aiheista esittää Raamatun kertomusta viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista. Tässä kuvassa ovat ne tyhmät.

Ylälinnan viimeisenä puolustusasemana saattoi toimia linnasta erillään pitkähkön käytävän päässä oleva Dansker-torni. Sillä oli myös tärkeä tehtävä linnan käymälänä. Pyyhkimiseen käytettiin kaalinlehtiä. Jätökset putosivat ”wc-istuimilta” suoraan alas vallihautaan.

Muistan Olavinlinnassa olevan samanlaisen ratkaisun huvittaneen minua jo kuusivuotiaana, kun kävin siellä ensimmäisen kerran. Kyllä se huvitti Joosea ja Veikkoakin, kun viime kesänä kävimme Olavinlinnassa.

Teutoniritareiden hallitessa Marienburgia, linnaa ei koskaan valloitettu taistellen. Saksalainen ritarikunta kuitenkin alkoi heikentyä Grunwaldin taistelussa 1410 Puolalle kärsityn tappion jälkeen, ja sen alueet kutistuivat. Viimein vuonna 1457 piirityksen jälkeen puolalaiset ostivat puolelleen linnaa vartioineet tsekkiläiset palkkasoturit, ja ritarikunnan aika Malborkissa oli ohi.

Puolalaiset hallitsivat Malborkia kolmisensataa vuotta, jolloin se toimi varuskuntana, hallinnollisena keskuksena ja kuninkaan tilapäisresidenssinä. Ruotsalaiset miehittivät linnaa muutaman vuoden 1600-luvulla Ruotsin ja Puolan välisen sodan aikana.

Puolan ensimmäisessä jaossa vuonna 1772 Malbork siirtyi Preussille, josta sittemmin tuli yhdistynyt Saksa. Toisen maailmansodan loppupuolella vuonna 1945 linna kärsi mittavat vauriot etenevän puna-armeijan tulituksessa. Epätoivoiset saksalaiset ja kostonhaluiset neuvostoliittolaiset eivät paljoa kulttuuriarvoista perustaneet.

Sodan jälkeen Malbork (Marienburg) siirtyi Saksalta Puolalle, kun Saksan itärajaa ja samalla Puolaa siirrettiin Stalinin tahdon mukaisesti reilusti länteen. Linnan entistystyöt kestivät ihan viime vuosiin saakka. Kuten Gdanskissa, täälläkin isoja osia jouduttiin rakentamaan kokonaan uudelleen. Nyt UNESCOn maailmanperintökohteeksi listattu linna on kuitenkin saatu palautettua loistonsa kuntoon.

Linna samasta suunnasta kuin vuoden 1945 kuvassa. Vasemmalla kirkon tornissa näkyvä neitsyt Mariaa esittävä reliefi jouduttiin rakentamaan kokonaan uudelleen sen tuhouduttua tykkitulessa.

Oppaina linnassa meillä oli paikannuksella toimivat audioguidet, jotka aloittivat kunkin paikan selostamisen aina siirryttyämme kyseiseen kohtaan. Varsin näppärää! Opastukset olivat melko perusteelliset, mutta lapsille pyydetyt ”simplified English” -guidet osoittautuivat olevan ihan samat kuin englanninkieliset perusversiot. Niinpä poikien oli vaikea pysyä kärryillä audioguiden opastuksesta. Ehkä he saivat vahingossa väärät versiot.

Parin tunnin kiertelyn jälkeen Joose ja Veikko alkoivat olla aika väsyneitä ja lähdimme vetäytymään linnanpihojen halki kohti rautatieasemaa. Lasten arvioissa Malborkin linnaretki ei kohonnut ihan Puolan matkan kärkikohteisiin, vaikka linnan kaupasta ostetut puumiekat kiinnostivatkin. Itse olisin samanikäisenä varmasti ollut ihan innoissani tästä paikasta, mutta kaikilla meillä taitaa olla omat kiinnostuksen kohteemme iästä huolimatta. Ennen Gdanskiin palaamista söimme vielä maistuvat myöhäiset lounaat paikallisessa ravintolassa yhteensä noin 15 eurolla.

Aseiden käytön vaikutuksia kuvaava taulu — Aseiden käyttö saattaa vakavasti vahingoittaa sinua ja lähelläsi olevia.

Lähteitä

Wikipedia
Rick Steves Snapshot Krakow, Warsaw & Gdansk
Linnan opasteet ja audioguide

Malborkin linnan kotisivut

31.5.2018Juha-Pekka Vanhatalo Ei kommentteja

Muinaisen kulttuurin jäljillä Mallorcalla

Ses Païsses & Necropolis Son Real
Mallorca
Vierailtu 26.5.2018

Mallorca on varmasti yksi suosituimmista ja ikonisimmista massaturismin kohteista.

Toukokuinen matka Mallorcan nykyisyyteen oli minulle alkuun ehkä vähän kulttuurishokki, mutta tarjosi rentoutumisen ja yhdessäolon ohessa mahdollisuuden tutustua kiintoisaan muinaiseen kulttuuriin.

Jo Palma de Mallorcan metropoliluokan kokoisella lentokentällä tuli selväksi, että liikennettä ja tulijaa saarelle riittää – joukossa myös minä, siskoni ja vanhempani viikon perhelomaa varten. Port d’Alcudian hotellialue ei varsinaisesti silmää hivellyt, ja Alcudian kolmikilometrinen hiekkaranta oli niin täyteen pakattu, etten ollut tällaista ennen missään matkoillani nähnyt.

Onneksi Mallorcalta löytyy mahdollisuuksia paljon muuhunkin kuin pelkkään rantaelämään. Viikon aikana ehdimme tehdä retkiä saaren luontoon ja historiaan.

Vähän ennen matkaan lähtöä törmäsin ensimmäistä kertaa käsitteeseen talaioottinen kulttuuri.

3000–2000 vuotta sitten Baleaarien saarilla vaikuttanut kulttuuri tarjosi tälle matkalle kiinnostavan annoksen historiaa. Kivisiä rakennelmia ja hautapaikkoja pääsimme katsomaan saaren kaakkoisosaan suuntautuneella retkellä. Talaioottisia löydöksiä on tehty laajalti Mallorcalta ja viereiseltä Menorcan saarelta, joten kohteita voi helposti valita muiltakin suunnilta.

Talaioottinen kulttuuri alkoi kehittyä ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoilla ennen ajanlaskun alkua. Nimensä se on saanut arkeologeilta asutuskeskuksissa olleiden tornimaisten talaiot-rakennusten mukaan. Talaioteja on löydetty sekä silloisista asutuskeskuksista että yksinään keskeltä muuten asumatonta aluetta. Niiden käyttötarkoitus on tuntematon, mutta on arveltu niiden saattaneen palvella rituaalisia tarkoituksia uskonnollisina keskuksina tai kommunikaatiota merkinantotorneina.

Talaoitit muistuttavat Sardinian nuragheja, mutta tutkimus on osoittanut niiden olevan nuragheja myöhäisemmältä ajalta. Luultavasti läntisen Välimeren muinaiset asukkaat ovat olleet yhteyksissä keskenään, joten vaikutteet tuntuvat luonnollisilta.

*Ses Paisses, keskellä näkyy talaiotin raunio*

Artàn kaupungin lähellä sijaitseva Ses Païsses on Baleaarien parhaiten säilyneitä esihistoriallisia kohteita. Tammien peittämän kukkulan laella kohoava talaiot hallitsi aikanaan asutuskeskusta. Nyt se näyttää isolta kiviröykkiöltä, jonka pyöreä sisus näyttäytyy raunion harjalta. Oletan rakennuksen seinien kohonneen aikanaan korkeammalle ja katon suojanneen rakennusta.

Kaupungin rakennusten rauniot levittäytyvät keskustalaiotin ympärille ja aluetta ympäröi 300 metrin mittainen isoista kivistä ilman laastia rakennettu ns. kyklooppimuuri. Isoista kivenjärjäkeistä koottu kaupunginportti tekee vaikutuksen, ja tuo mieleen homeerisista legendoista tutun Mykenen kaupungin leijonaportin Kreikan Peloponnesokselta vaikkakaan ei ole ihan yhtä tyyliteltyä työtä.

*Mykenen leijonaportti ja kyklooppimuuria. Kuvattu 2012.*

Rakennusten raunioista erottui pylväitä, joita oli pystytetty liittämällä kiviä toisiinsa laastintapaisella aineella.

Ses Païsses oli kaupunki eläville silloin kun he vielä elivät. Rannikolta Can Picafortin lomakeskuksesta etelään löytyy sen sijaan kiinnostava talaioottinen kuolleiden kaupunki.

Son Realin nekropoliin hautojen muodot muistuttavat talaioottisen kulttuurin talojen muotoja (laiva, hevosenkenkä, suorakulmio, ympyrä). Luonnonkauniille paikalle voi kävellä joko rantaa pitkin Can Picafortista tai Son Realin kartanolta, josta patikoimme reilun kilometrin mittaista polkua.

Tänne haudattiin vainajia noin 600 eKr. – 100 jKr. Meri on huuhtonut nekropoliista lähimpänä rantaa olleet haudat, mutta 110 erimuotoista hautaa on vielä jäljellä avoimina taivaan alla. Vainajien ruumiista ei näy enää merkkiäkään nykyihmisten kiipeillessä leposijojen reunoilla, mutta muutamia haudoista löytyneitä pronssi- ja lyijyesineitä on esillä Son Realin kartanolla pienessä kotiseutumuseossa.

Erittäin kiinnostava hautaamiseen liittyvä esinelöytö on esillä muutenkin tutustumisen arvoisessa Pollençan kaupunginmuseossa. La Puntan hautaluolasta löytynyt puusta veistetty härkä on toiminut ihmisen sarkofagina. Kuvassa on härästä jäljellä olevat puuosat sekä moderni rekonstruktio härän vartalon keskiosassa olleesta ruumislaatikosta. Puinen sarkofagi on osoitus talaioottisen kulttuurin kehittyneestä käsityötaidosta ja tarvittavista työkaluista sekä härän palvomisesta pyhänä eläimenä.

Talaioottinen kulttuuri painui vähitellen unholaan ajanlaskun alkuun mennessä. Ensin Baleaareille toivat vaikutuksensa foinikialaiset ja sen jälkeen roomalaiset. Rooman valtakunta levittäytyi Mallorcalle vuonna 123 eKr.

Talaioottisia kohteita on löydetty jo ainakin 274 paikasta Mallorcalta ja Menorcalta, joten lomasaarten menneisyydestä kiinnostuneelle matkailijalle löytyy tutustumiskohteita usein vaikka oman lomakeskuksen läheisyydestä.

Lähteitä

Wikipedia
Alueiden opastaulut

30.4.2018Juha-Pekka Vanhatalo Ei kommentteja

Napolin pääkallokultti

Cimitero delle Fontanelle
Napoli
Vierailtu 17.4.2018

Kiinnostaisiko adoptoida pääkallo molemminpuolisen avunannon nimissä? Homma menee tiivistetysti näin: Sinä rukoilet vainajan sielun puolesta helpon kiirastulen takaamiseksi ja hoidat hänen pääkalloaan. Adoptoimasi sielu puolestaan voi auttaa sinua elämässä eteenpäin ja edistää vaikka lottovoiton osumista kohdallesi.

Olin huhtikuussa Saaran kanssa viikon Napolissa, jossa historiallista tutustumiskohteista ei todellakaan ole pulaa. Vesuviuksen purkauksen vuonna 79 hautaamista Pompejista ja Herculaneumista kirjoitan erikseen, mutta lämmittelyksi kerron vähän Napolissa elävästä kuolleiden kultista.

Kävimme katsomassa tämän kultin keskuspaikkaa, Cimitero delle Fontanellen hautausmaata, joka on 3000 neliömetrin kokoinen luola Materdein kaupunginosassa. Hautausmaa se ei oikeastaan ole sanan kirjaimellisessa merkityksessä, koska 40 000 vainajan jäännökset eivät ole haudattuina vaan pinoihin ja tasoille esille aseteltuina.

Päästäksemme paikalle siirryimme Napolin keskusta-alueelta bussilla lähemmäs ja kävelimme hautausmaalle köyhältä näyttävän asuinalueen halki.

Valtava luola muodostuu kolmesta toisiinsa yhdistetystä käytävästä, joiden korkeus on 10–15 metriä. Luolasto syntyi, kun täältä louhittiin tuliperäistä helposti leikattavaa tuffikiveä kaupungin rakennusmateriaaliksi 1600-luvulla.

Napolia koetteli ankara rutto vuonna 1656. Surmansa sai jopa 240 000 henkeä, mikä oli yli puolet kaupungin asukkaista.

Kuolleille piti löytää nopeasti hautapaikka, ja niinpä kaivosluolat otettiin käyttöön. Alueelle haudattiin tauteihin ja katastrofeihin kuolleita sekä kaupungin köyhiä nimettöminä vuoden 1837 koleraepidemiaan saakka. Cimitero delle Fontanelleen siirrettiin myös kirkkojen lattioiden alle haudattujen ruumiita, kun kirkkoihin tarvittiin tilaa uusille vainajille, sekä rakennustöiden yhteydessä maan alta löytyneiden luita.

Napolilaisten keskuudessa eli käsitys, että nimettömänä haudatut vainajat jäivät hylätyiksi sieluiksi. Sama koski myös niitä, jotka oli siirretty pois nimetyistä hautapaikoistaan ja joiden luut oli vain heitelty sekalaisiin kasoihin. Hylättyjen sielujen surkeana osana oli jäädä kärsimään kiirastuleen, kun kukaan ei ollut rukoilemassa heidän puolestaan.

Luupino ja alttari — Tila tehokkaasti käyttöön luiden säilytyksessä

Jossain vaiheessa tulvavedet kuljettivat luolaan haudattujen jäänteitä valtavat määrät lähialueelle, josta niitä kasattiin takaisin luolaan. Tässä yhteydessä vain osa arviolta sadoistatuhansista ruumiista päätyi takaisin hautausmaalle. Vuonna 1872 pappi Gaetano Barbati järjesteli kunnioittavasti luolan pääkallot ja luut kasoihin ja rakensi pienen kirkkotilan luolaan. Pian alkoi syntyä outo tapa adoptoida pääkalloja.

Kiirastulessa olevien hylättyjen sielujen katsottiin olevan eräänlaisessa välitilassa maanpäällisen todellisuuden ja tuonpuoleisen välillä. Niihin voitiin olla yhteydessä unien kautta.

Kuvio meni näin: Elossa oleva ihminen saa unen välityksellä pyynnön vainajalta rukoilla hänen puolestaan. Pyyntöön vastaavan napolilaisen tehtävänä on löytää luolasta oikea pääkallo ja adoptoida tämä. Unen välityksellä tulee adoptoijan tietoon myös vainajan nimi. Pääkallolle viedään lahjoja, kuten kukkia, kynttilöitä ja rahaa, ja kallosta pidetään hyvää huolta muun muassa pitämällä se puhtaana. Toki kuolleen sielun asiaa edistetään myös rukouksin.

Vastineeksi vainajan sielu auttaa taivaallisten voimien kautta hyväntekijäänsä erilaisilla palveluksilla. Adoptoija voi pyytää vaikka terveyttä tai suojaa – ja yksi tyypillisin pyyntö on lottovoitto. Jokaviikkoinen lottoarvonta on napolilaisille tärkeä asia. Taivaallisen avun kautta voi siis ihan ilman ristiriitaa pyytää myös maallista mammonaa.

Innokkaimmat laittoivat adoptoimansa pääkallon laatikkoon, jonka päällä luki hoitajan nimi, (Per Grazia ricevuta…, armosta vastaanottanut NN). Laatikko saatettiin laittaa lukkoon, ettei kukaan muu päässyt siihen käsiksi. Laatikoiden vuosiluvuissa näkyi paljon adoptoimisvuosia 1920–50-luvuilta, ei juurikaan sen jälkeen.

Pääkallo saatettiin myös hylätä, jos toivottua apua ei alkanut kuulua. Tällöin saattoi olla kyse siitä, että kallon adoptoija oli vahingossa valinnut väärän kallon eikä sitä, joka häntä oli unessa lähestynyt. Pitäisin virheen mahdollisuutta melko suurena, jos tuhansien kallojen joukosta pitäisi löytää se, jonka kanssa on unessa ollut kontaktissa.

Il capitanon kallo — Yksi tunnettu Cimitero della Fontanelleen liittyvä legenda liittyy ns. kapteenin pääkalloon (Il capitano). Yhden version legendasta voi lukea englanniksi tästä. Huomaa lottokupongit.

Pääkallokultin taustalla on tulkittu olleen roomalaisten aikainen esi-isien palvonta. Siihen laitettiin päälle kristilliset käsitykset kuolemanjälkeisistä tapahtumista, kuten kiirastulesta, ja niin vanha ja uusi yhdistyivät.

Erityisen suosittua kallojen adoptointi oli iäkkäämpien naisten keskuudessa.

Katolinen kirkko katsoi pitkään pääkallojen adoptointia sormien välistä, mutta viimein vuonna 1969 Napolin arkkipiispa julisti pääkallokultin fetisismiksi ja harhaoppiseksi ja määräsi Cimitero delle Fontanellen suljettavaksi.

Luukammiot pysyivätkin neljä vuosikymmentä suurelta yleisöltä piilossa, mutta 23.5.2010 alueen asukkaat valtasivat luolaston, ja saivat vaatimuksillaan kaupungin avaamaan hautausmaan jälleen yleisölle. Nykyään Cimitero delle Fontanelle on päivittäin avoinna ja sinne on vapaa pääsy. Pääkalloille tuodaan edelleen lahjoja, joista liikuttavimpia olivat jalkapallokortti ja pääkallolle tarjottu savuke.

Monien pääkallojen päälaelle ja silmäkuoppiin on laitettu kolikot. Minulle jäi epäselväksi, mikä tämän käytännön tarkoitus on, mutta ilmeisesti näin voi ainakin osoittaa, että kallo on huomioitu ja hoidossa.

Jotenkin minulle jäi sellainen vaikutelma, ettei pääkallojen adoptointi ehkä nykyään ole enää ihan niin kuolemanvakavaa touhua kuin aikoinaan. Toki hautausmaahan käy nyt tutustumassa satoja turisteja päivittäin, mikä tuonee paikkaan karnevalistisempaa henkeä. Lahjoituksina tulee tavaroita, joita vierailijoiden taskuista sattuu löytymään. Ja kyllähän itsekin sijoitin lantin yhden kallon päälle.

Joka tapauksessa napolilaisten suhde edesmenneiden kaupunkilaisten maallisiin jäännöksiin tuntuu varsin välittömältä. Kuolema ei ole piilotettuna vaan tulee lähelle. Se on kuin ystävä, jonka tuntee nimeltä. Joku josta pitää huolta ja jonka voi luottaa pitävän huolta sinustakin, nyt ja ikuisuudessa.

Piirrettyjä pääkalloja Purgatorio ad Arco -kirkon edessä — Keskellä Napolia Via dei Tribunali -kadulla pääkallokultti on vaikuttanut Santa Maria delle Anime del Purgatorio ad Arco -nimisessä kirkossa, jonka kellarista löytyy myös kalloja, jotka ovat toimineet taivaallisina välittäjinä.

Lähteitä

Morbid Anatomy -blogi

Enigmatic Traditions: : The Neapolitan Cult of the Dead

Wikipedia