Egyptin loisto
Amos Rex, Helsinki
4.3.2021
Tällä kertaa matkakohteena on Helsinki ja Amos Rexin Egyptin loisto -näyttely, joka uhkasi jo koronarajoitusten vuoksi jäädä kokonaan näkemättä.
Museo avasi ovensa näyttelyn loppuviikoiksi hyvin rajoitetulla yleisökapasiteetilla. Ensimmäisten kahden viikon lipunmyynti meni minulta ohi. Toisen erän tullessa myyntiin olin heti aloituskellonlyömällä kyttäämässä verkkokaupassa, mutta niin oli muutama muukin.
Verkkosivu oli ihan jumissa: Vaikka pääsin monta kertaa kassalle asti, jostain syystä maksaminen ei onnistunut. Reilun tunnin yrittämisen jälkeen kuitenkin onnisti ja sain napattua liput meidän perheelle.
Ruuhkat loppuivat verkkokauppaan, ja museossa oli hyvinkin väljää. Reilujen turvavälien pitämisessä ei ollut vaikeuksia ja vierailu vaikutti koronaturvallisesti järjestetyltä.
Olimme tosi tyytyväisiä, että pääsimme katsomaan tämän näyttelyn. Suomessa ei varmaan ole näin laajaa Egypti-aiheista näyttelyä ennen ollut ja tuskin uutta tulee pitkään aikaan. Ulkomailla hyviä muinaista Egyptiä esitteleviä kokoelmia on kyllä tullut nähtyä, esimerkiksi Berliinin Neues Museumissa sekä Firenzen, Ateenan ja Vatikaanin arkeologisissa museoissa. Amos Rexin näyttely perustui Torinon egyptiläisen museon kokoelmaan, jonka kerrotaan olevan suurin kokoelma muinaisen Egyptin kulttuuria Egyptin ulkopuolella.
Normaalioloissa olisi tehnyt mieli käydä katsomassa tätä näyttelyä tarkemmin toiseenkin kertaan, mutta nyt yksikin kerta oli jo voitto.
Näyttely kattoi esineitä todella pitkältä ajanjaksolta vaikka painottuikin faaraoiden ajan Egyptin viimeiseen vuosituhanteen. Muinaisen Egyptin kulttuuri kehittyi vaiheittain noin neljän vuosituhannen aikana. Kun miettii neljä tuhatta vuotta nykyhetkestä taaksepäin, niin se antaa vähän perspektiiviä.
Koska suurin osa esineistä on löydetty haudoista, näyttely keskittyi kuolemaan liittyviin asioihin. Toki käsitykset kuolemasta kertovat myös elämästä muinaisessa Egyptissä. Amos Rexin pimennettävä luola sopi hyvin näyttelypaikaksi, ja vaikutelmaa oli korostettu hautakammiomaisilla lavasteilla.
Esittelen kuvien kautta muutaman kiinnostavan yksityiskohdan näyttelystä.
Sekhmet – kulkutautien ja paranemisen jumalatar
Aloitetaan ajankohtaisista asioista. Näin koronapandemian keskellä sellainen on tietenkin kulkutautien jumalattarenakin tunnettu leijonapäinen Sekhmet. Jumalattaren pään päällä on aurinkokiekko ja päässä uraeus-käärme.
Egyptin mytologian mukaan Sekhmet lähes tuhosi ihmiskunnan. Muut jumalat kuitenkin huiputtivat hänet juomaan tynnyrikaupalla verenpunaiseksi värjättyä olutta, mikä johti jumalattaren ja samalla hänen raivonsa sammumiseen.
Toisaalta Sekhmet yhdistettiin myös taudeista paranemiseen. Tätä puolta symboloivat toisessa kädessä oleva ankh-symboli ja toisen käden papyruksenmuotoinen valtikka. Farao Amenhotep III teetätti satoja Sekhmetin patsaita temppeleihinsä lepyttääkseen jumalattaren vihaa. Tämä patsas on noin vuosilta 1390–1352 eKr.
Shabtit ovat uskollisia palvelijoita ikuisuudessa
Egyptiläiset uskoivat vainajan joutuvat kuoleman jälkeen manalassa sydämen punnitukseen. Ikuiseen elämään pääsivät ne, joiden sydämelle ei ollut kertynyt liikaa painoa.
Ikuisuudessa oli kuitenkin luvassa peltotöitä ns. autuaammilla viljelysmailla. Ikuisen raadannan välttämiseksi hautoihin alettiin laittaa mukaan palvelijoita shabti-patsaiden muodossa. Patsaat oli tarkoitus herättää eloon niihin kirjoitetulla loitsulla. Sen jälkeen ne hoitelisivat työvelvoitteet ja tekisivät vainajan ikuisen elon helpoksi.
Silloin, kun tapa keksittiin, yksikin shabti riitti. Lopulta joissakin haudoissa oli jopa shabti vuoden jokaiselle päiville. Lisäksi tarvittiin yksi työnjohtotehtäviin keskittyvä shabti jokaista kymmentä rivishabtia kohti. Kukapa haluaisi kuluttaa ikuisuuden itse palveluskuntaa ohjeistaen?
Kuvan työläisshabteilla on kädessä kuokka ja selässä kori. Ne on löydetty Thebasta, Amonin temppelin pääkirjurin virkaa hoitaneen Amenhotepin haudasta.
Kuolleiden kirjat
Hautoihin laitetut kuolleiden kirjat olivat eräänlaisia ohjekirjoja ja loitsukokoelmia. Niiden tavoitteena oli varmistaa vainajalle turvallinen matka tuonpuoleiseen ja hyvä elämä siellä.
Jokaiselle voitiin koota hänen tarpeitaan vastaava kokoelma loitsuja. Toki monet loitsut olivat vakioita. Esimerkiksi yksi suosittu loitsu takasi, ettei vainajan sydän pettäisi kantajaansa punnituksessa. Loitsulla herätettiin myös shabtit eloon.
Tekstin lisäksi kuolleiden kirjoissa oli kuvitusta. Tässä on osa Karnakin temppelien papin Imhotepin kuolleiden kirjaa. Kuvassa Imhotep tarjoaa Hathor-jumalattarelle lahjoja.
Kanooppiastia olla pitää – oli sisältöä tai ei
Egyptiläiset pyrkivät muumioimaan vainajien ruumiit, jotta ne säilyisivät tuonpuoleisessa jatkuvaan elämään. Muumiointi oli kallis prosessi, johon oli varaa vain rikkaimmilla. Tavallisen kansan ruumiita on säilynyt lähinnä sattumalta hiekkaan kuivuneina.
Muumioinnissa ruumiin mätänemisen estämiseksi vainajan sisäelimet piti poistaa. Sisäelimet alettiin vanhan valtakunnan aikana laittaa hautaan mukaan kanooppiastioissa.
Yhteen astiaan laitettiin maksa, toiseen mahalaukku, kolmanteen keuhkot ja neljänteen suolet. Sydän jätettiin muumioon, sillä sitä vainaja tarvitsi manalassa tapahtuvassa sydämen punnituksessa. Kanooppiastioiden kannet voitiin muotoilla vainajan itsensä näköisiksi. Uuden valtakunnan aikaan astioiden kansissa alkoivat kuitenkin esiintyä Horuksen neljä poikaa: sakaalipäinen Duamutef (mahalaukun astia), ihmispäinen Imsety (maksa), paviaaninpäinen Hapi (keuhkot) ja haukanpäinen Qebehsenuef (suolet).
Egyptin muinaisen kulttuurin loppuaikoina muumioinnin taito katosi, eikä sisäelimiä enää joko irroitettu tai laitettu säilöön erillisiin astioihin. Kanooppiastioista ei kuitenkaan luovuttu, koska niiden rituaalinen merkitys oli niin vahva. Hautoihin alettiin sijoittaa Horuksen poikien muotoisia valekanooppiastioita, jotka saattoivat olla umpinaisia. Veistostaitokaan ei ehkä ollut enää entisen veroista, kuten kuvasta näkyy.
Kurkistusaukko arkusta
Näiden silmien kautta vainaja pystyi katselemaan ulos arkusta. Muumioitu vainaja makasi arkussa vasemmalla kyljellään.
Keskimmäisen valtakunnan (2055–1650 eKr.) ajalle tyypillinen puinen arkku oli ”kuninkaan ainoan ystävän” Hanun viimeinen leposija. ’Kuninkaan ainoa ystävä’ lienee ollut jonkinlainen arvonimi, sillä kuninkailla oli näitä ainokaisia enemmänkin.
Vihollista poljettiin vielä haudassakin
Kuvan saaminen jalan pohjallisiin ei ollut mikään kunnianosoitus. Muumioiden jalkoihin laitettiin pohjallisia, joihin oli kuvattu sidottuja vihollisvankeja. Näin vainaja saattoi murskata ja tallata vihollisia tuonpuoleisessakin.
Kahdet pohjalliset sisältävässä kuvassa Egyptin myöhäiskaudelta olevissa malleissa tallottavana arkkiviholliset nuubialaiset ja aasialaiset.
Toisessa kuvassa vielä uudempi pohjallinen kreikkalais–roomalaiselta kaudelta.
Eläinten muumiointivimma johti tehotuotantoon
Egyptin jumalilla oli pyhiä eläimiä, ja jumalia voitiin kuvata myös eläimen hahmossa. Paljon kuvattuja jumalia olivat esimerkiksi shakaalinpäinen Anubis ja ibiksenä tai paviaanina esitetty Thot.
Egyptin muinaisen kulttuurin myöhäisessä vaiheessa muumioituja eläimiä alettiin antaa uhrilahjoiksi temppelien jumalille. Temppelien ympärille alkoi muodostua suuria laitoksia, joissa eläimiä kasvatettiin ja teurastettiin yksinomaan muumioimista varten. Esimerkiksi Sakkarassa sijaitsevaan Memfisin nekropoliin haudattiin jossain vaiheessa jopa 10 000 lintua vuosittain.
Eläinten oikeudet eivät tainneet olla kovassa kurssissa tässä tehotuotannossa. Se tuntuu tavallaan vähän kummalliselta, kun eläimiä pidettiin jumalten edustajina.
Kovaan kysyntään vastaamiseksi papit alkoivat tehdä myös valemuumioita, joissa ei sisällä ollut eläintä. Tämä ei varmaankaan johtunut eläinten kohtalon säälimisestä vaan puhtaasti helppoudesta. Näyttelyssä olleet eläinten muumiot on nykyaikaisilla tutkimusmenetelmillä todettu aidoiksi eli niissä on sisällä muumioitu eläin. Jopa tässä kalan arkussa on sisällä muumioitu kala.
Muumioitu haukka ei ole enää kovin ylvään näköinen, vaan se näyttää aika avuttomalta.
Kaikki muumioidut eläimet eivät olleet uhrilahjoja, vaan myös lemmikkieläimiä muumioitiin.
Luettavaa
Näyttelyn opastetekstien lisäksi kiinnostavaa tietoutta tarjosi harvinaisen innostava näyttelykirja. Suomalaisen egyptologin Mia Meren kysymys–vastaus-muodossa kirjoitettu kirja tarjoaa vastauksia mm. sellaisiin kysymyksiin kuin miten pyramidit rakennettiin, oliko haudoissa ansoja ja kirouksia, miksi ihmiset kuvattiin aina sivulta tai mikä oli naisen asema. Tämän postauksen tiedot perustuvat tähän kirjaan sekä näyttelyopasteiden teksteihin.
Kirjaa on helppo lukea vaikkei olisikaan perehtynyt aihepiiriin, ja sen lukemalla saa yleiskäsityksen muinaisesta Egyptistä ja muutamista egyptologisen tutkimuksen aihepiireistä. Vaikka kyseessä on näyttelykirja, sitä voi hyvin lukea, vaikkei olisi näyttelyssä käynytkään.
Mia Meri: Egypti – Kala sarkofagissa & muita mysteereitä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2020. Amos Rexin museokauppa.
