Napolin pääkallokultti

pääkalloja laatikoissa

Cimitero delle Fontanelle
Napoli
Vierailtu 17.4.2018

Kiinnostaisiko adoptoida pääkallo molemminpuolisen avunannon nimissä? Homma menee tiivistetysti näin: Sinä rukoilet vainajan sielun puolesta helpon kiirastulen takaamiseksi ja hoidat hänen pääkalloaan. Adoptoimasi sielu puolestaan voi auttaa sinua elämässä eteenpäin ja edistää vaikka lottovoiton osumista kohdallesi.

Olin huhtikuussa Saaran kanssa viikon Napolissa, jossa historiallista tutustumiskohteista ei todellakaan ole pulaa. Vesuviuksen purkauksen vuonna 79 hautaamista Pompejista ja Herculaneumista kirjoitan erikseen, mutta lämmittelyksi kerron vähän Napolissa elävästä kuolleiden kultista.

Nukke, Jeesus ja valtavasti pääkalloja

Kävimme katsomassa tämän kultin keskuspaikkaa, Cimitero delle Fontanellen hautausmaata, joka on 3000 neliömetrin kokoinen luola Materdein kaupunginosassa. Hautausmaa se ei oikeastaan ole sanan kirjaimellisessa merkityksessä, koska 40 000 vainajan jäännökset eivät ole haudattuina vaan pinoihin ja tasoille esille aseteltuina.

Päästäksemme paikalle siirryimme Napolin keskusta-alueelta bussilla lähemmäs ja kävelimme hautausmaalle köyhältä näyttävän asuinalueen halki.

Cimitero delle Fontanellen suola yleiskuvassa

Valtava luola muodostuu kolmesta toisiinsa yhdistetystä käytävästä, joiden korkeus on 10–15 metriä. Luolasto syntyi, kun täältä louhittiin tuliperäistä helposti leikattavaa tuffikiveä kaupungin rakennusmateriaaliksi 1600-luvulla.

Napolia koetteli ankara rutto vuonna 1656. Surmansa sai jopa 240 000 henkeä, mikä oli yli puolet kaupungin asukkaista.

Kuolleille piti löytää nopeasti hautapaikka, ja niinpä kaivosluolat otettiin käyttöön. Alueelle haudattiin tauteihin ja katastrofeihin kuolleita sekä kaupungin köyhiä nimettöminä vuoden 1837 koleraepidemiaan saakka. Cimitero delle Fontanelleen siirrettiin myös kirkkojen lattioiden alle haudattujen ruumiita, kun kirkkoihin tarvittiin tilaa uusille vainajille, sekä rakennustöiden yhteydessä maan alta löytyneiden luita.

pääkalloja

Napolilaisten keskuudessa eli käsitys, että nimettömänä haudatut vainajat jäivät hylätyiksi sieluiksi. Sama koski myös niitä, jotka oli siirretty pois nimetyistä hautapaikoistaan ja joiden luut oli vain heitelty sekalaisiin kasoihin. Hylättyjen sielujen surkeana osana oli jäädä kärsimään kiirastuleen, kun kukaan ei ollut rukoilemassa heidän puolestaan.

Luupino ja alttari
Tila tehokkaasti käyttöön luiden säilytyksessä

Jossain vaiheessa tulvavedet kuljettivat luolaan haudattujen jäänteitä valtavat määrät lähialueelle, josta niitä kasattiin takaisin luolaan. Tässä yhteydessä vain osa arviolta sadoistatuhansista ruumiista päätyi takaisin hautausmaalle. Vuonna 1872 pappi Gaetano Barbati järjesteli kunnioittavasti luolan pääkallot ja luut kasoihin ja rakensi pienen kirkkotilan luolaan. Pian alkoi syntyä outo tapa adoptoida pääkalloja.

Kiirastulessa olevien hylättyjen sielujen katsottiin olevan eräänlaisessa välitilassa maanpäällisen todellisuuden ja tuonpuoleisen välillä. Niihin voitiin olla yhteydessä unien kautta.

Kuvio meni näin: Elossa oleva ihminen saa unen välityksellä pyynnön vainajalta rukoilla hänen puolestaan. Pyyntöön vastaavan napolilaisen tehtävänä on löytää luolasta oikea pääkallo ja adoptoida tämä. Unen välityksellä tulee adoptoijan tietoon myös vainajan nimi. Pääkallolle viedään lahjoja, kuten kukkia, kynttilöitä ja rahaa, ja kallosta pidetään hyvää huolta muun muassa pitämällä se puhtaana. Toki kuolleen sielun asiaa edistetään myös rukouksin.

Vastineeksi vainajan sielu auttaa taivaallisten voimien kautta hyväntekijäänsä erilaisilla palveluksilla. Adoptoija voi pyytää vaikka terveyttä tai suojaa – ja yksi tyypillisin pyyntö on lottovoitto. Jokaviikkoinen lottoarvonta on napolilaisille tärkeä asia. Taivaallisen avun kautta voi siis ihan ilman ristiriitaa pyytää myös maallista mammonaa.

Kalloja laatikossa

Innokkaimmat laittoivat adoptoimansa pääkallon laatikkoon, jonka päällä luki hoitajan nimi, (Per Grazia ricevuta…, armosta vastaanottanut NN). Laatikko saatettiin laittaa lukkoon, ettei kukaan muu päässyt siihen käsiksi. Laatikoiden vuosiluvuissa näkyi paljon adoptoimisvuosia 1920–50-luvuilta, ei juurikaan sen jälkeen.

Pääkallo saatettiin myös hylätä, jos toivottua apua ei alkanut kuulua. Tällöin saattoi olla kyse siitä, että kallon adoptoija oli vahingossa valinnut väärän kallon eikä sitä, joka häntä oli unessa lähestynyt. Pitäisin virheen mahdollisuutta melko suurena, jos tuhansien kallojen joukosta pitäisi löytää se, jonka kanssa on unessa ollut kontaktissa.

Il capitanon kallo
Yksi tunnettu Cimitero della Fontanelleen liittyvä legenda liittyy ns. kapteenin pääkalloon (Il capitano). Yhden version legendasta voi lukea englanniksi tästä. Huomaa lottokupongit.

Pääkallokultin taustalla on tulkittu olleen roomalaisten aikainen esi-isien palvonta. Siihen laitettiin päälle kristilliset käsitykset kuolemanjälkeisistä tapahtumista, kuten kiirastulesta, ja niin vanha ja uusi yhdistyivät.

Erityisen suosittua kallojen adoptointi oli iäkkäämpien naisten keskuudessa.

Katolinen kirkko katsoi pitkään pääkallojen adoptointia sormien välistä, mutta viimein vuonna 1969 Napolin arkkipiispa julisti pääkallokultin fetisismiksi ja harhaoppiseksi ja määräsi Cimitero delle Fontanellen suljettavaksi.

Luolan suuaukko
Luolan suuaukko

Luukammiot pysyivätkin neljä vuosikymmentä suurelta yleisöltä piilossa, mutta 23.5.2010 alueen asukkaat valtasivat luolaston, ja saivat vaatimuksillaan kaupungin avaamaan hautausmaan jälleen yleisölle. Nykyään Cimitero delle Fontanelle on päivittäin avoinna ja sinne on vapaa pääsy. Pääkalloille tuodaan edelleen lahjoja, joista liikuttavimpia olivat jalkapallokortti ja pääkallolle tarjottu savuke.

Pääkallo ja tupakka

Monien pääkallojen päälaelle ja silmäkuoppiin on laitettu kolikot. Minulle jäi epäselväksi, mikä tämän käytännön tarkoitus on, mutta ilmeisesti näin voi ainakin osoittaa, että kallo on huomioitu ja hoidossa.

Jotenkin minulle jäi sellainen vaikutelma, ettei pääkallojen adoptointi ehkä nykyään ole enää ihan niin kuolemanvakavaa touhua kuin aikoinaan. Toki hautausmaahan käy nyt tutustumassa satoja turisteja päivittäin, mikä tuonee paikkaan karnevalistisempaa henkeä. Lahjoituksina tulee tavaroita, joita vierailijoiden taskuista sattuu löytymään. Ja kyllähän itsekin sijoitin lantin yhden kallon päälle.

Jalkapallokortti pääkallojen päällä

Joka tapauksessa napolilaisten suhde edesmenneiden kaupunkilaisten maallisiin jäännöksiin tuntuu varsin välittömältä. Kuolema ei ole piilotettuna vaan tulee lähelle. Se on kuin ystävä, jonka tuntee nimeltä. Joku josta pitää huolta ja jonka voi luottaa pitävän huolta sinustakin, nyt ja ikuisuudessa.

Piirrettyjä pääkalloja Purgatorio ad Arco -kirkon edessä
Keskellä Napolia Via dei Tribunali -kadulla pääkallokultti on vaikuttanut Santa Maria delle Anime del Purgatorio ad Arco -nimisessä kirkossa, jonka kellarista löytyy myös kalloja, jotka ovat toimineet taivaallisina välittäjinä.

 

Lähteitä

Morbid Anatomy -blogi

Enigmatic Traditions: : The Neapolitan Cult of the Dead

Wikipedia

Jo muinaiset foinikialaiset… Sisilian länsiosan arvoitukselliset asukkaat

Hautakiviä

Mozian (Motyan) arkeologinen alue, Isola San Pantaleo, Sisilia
&
Museo Archeologico Regionale Lilibeo (Baglio Anselmi), Marsala, Sisilia
Vierailtu 15.9.2017

Jo muinaiset foinikialaiset… on varmaankin parhaimpia puheen aloituksia, jos haluaa saada kuulijat tuskastumaan joko tylsyydestä tai myötähäpeästä heti alkajaisiksi. Siitä voi sitten jatkaa kuuntelijakunnan nukuttamista puolen tunnin esitelmällä, jossa pääajatusta pohjustetaan kierrellen ja kaarrellen kaikki mahdolliset mutkat.

Foinikialaisten tilalle voi toki vaihtaa esimerkiksi egyptiläiset, kreikkalaiset, roomalaiset tai babylonialaiset.

Kouluajoilta on iskostunut mieleen, että tällaisia aloituksia kehotettiin erityisesti ainekirjoituksissa ja esseissä välttämään.

Tuosta sanonnasta tutut foinikialaiset ovat varmastikin muuten koulusivistyksen pohjalta jääneet melko tuntemattomaksi useimmille.

Motyan kaupunginmuurin pohjoisportti
Motyan kaupunginmuurin pohjoisportti

Foinikialaisten kulttuuri kukoisti yli vuosituhannen ajan ennen ajanlaskumme alkua Välimeren itäisen pohjukan alueella, nykyisen Libanonin tienoilla. Foinikialaiset olivat merenkävijä- ja kauppakansaa, ja kauppasuhteiden kautta Foinikia vaikutti paljon muinaisen Kreikan kulttuurin kehitykseen. Sen kautta Lähi-idän kansojen saavutuksia välittyi tuolloin vielä takapajuisen Euroopan alueelle. Itse asiassa Euroopalle nimenkin antoi mytologian Europe , foinikialainen prinsessa.

Myös käyttämämme aakkoset ovat foinikialaista perua. Kreikkalaiset ottivat kirjoitusjärjestelmänsä periaatteen foinikialaisilta, mutta lisäsivät foinikialaiseen konsonanttikirjoitukseen vokaalit.

Foinikialainen naamio, joka on löydetty Motyan saarelta tophet-uhritemppelin paikalta
Foinikialainen terrakottanaamio, joka on löydetty Motyan saarelta tophet-uhritemppelin paikalta

Koska foinikialaiset olivat merenkulun edelläkävijöitä, he myös levittäytyivät itäiseltä Välimereltä pitkälle länttä kohti. Afrikan pohjoisrannikolle nykyisen Tunisian alueelle he perustivat siirtokunnan, josta tuli oma mahtivaltionsa, Rooman arkkivihollinen ja sille lopulta hävinnyt Karthago. Myös Sisiliaan foinikialaiset – tai puunilaiset kuten karthagolaisia myös kutsuttiin – jättivät jälkensä, ja niitä jälkiä kävin seurailemassa syyskuisella Sisilian matkallani.

Sisiliaan perustivat siirtokuntia 700-luvulta eKr. lähtien kreikkalaiset, mutta myös foinikialaisilla oli vaikutusaluetta Sisilian länsi- ja luoteisrannikoilla, nykyisten Marsalan ja Palermon kaupunkien seuduilla. Meren yli saapuneiden valloittajien lisäksi saarella vaikuttivat paikalliset kansat elymiläiset, sikulit ja sikanit.

Kothon, pyhä allas
Kothon, pyhä allas ja ympäröivien rakennelmien jäänteitä

Marsalan kaupungin lähellä sijaitseva San Pantaleon saari oli Karthagosta tulleiden foinikialaisten tärkeä tukikohta. Sinne he rakensivat Motya-nimisen kaupungin (muita kirjoitusasuja Mozia, Mothia). Kaupunki perustettiin oletettavasti 700-luvun alussa eKr., ja se kukoisti tuhoutumiseensa 300-luvun alussa eKr. saakka. Sen jälkeen saarella oli hiljaista.

Marsala-viinien viennillä vaurastunut sisilialaisenglantilainen Joseph (Giuseppe) Whitaker osti saaren 1800-luvun lopulla ja aloitti arkeologisen kaivaukset 1900-luvun alussa. Nykyään saari on Whitaker Foundationin hallinnassa.

Joseph (Giuseppe) Whitaker
Joseph (Giuseppe) Whitaker

San Pantaleon eli Motyan saari sijaitsee keskellä Stagnonen laguunia, jossa on kaksi muutakin saarta. Saarelle pääsee venekyydillä kahdesta paikasta mantereelta. Veneelle päästäkseni ajelin paikalle Marsalasta kauniina syyskuisena päivänä. Kaupungin kapeilta kaduilta ja liikenteen vilinästä selvittyäni oli rauhoittavaa ajaa pitkin rantatietä meren ja taivaan yhdistyessä suureksi sinisyydeksi utuisessa horisontissa. Yksinäinen uimari antoi mukavan kiintopisteen alla olevaan kuvaan.

Sinistä merta ja taivasta

Vähän matkan päässä Marsalasta merellä alkaa näkyä suola-altaita ja tuulimyllyjä sekä valkoisia suolakasoja. Marsalasta Trapaniin ulottuva alue on tunnettu suola-altaistaan. Suolaa kerätään edelleen, tosin nykypäivänä käytössä ovat lapioiden ja kottikärryjen ohella modernit työkoneet ja niinpä tuulimyllyt ovat vain koristamassa maisemaa ja muistuttamassa aiemmista voimanlähteistä.

Suola-allas ja tuulimylly

Valitsin suolamuseon, Museo del Salen luota lähtevän veneen, jolla matka saareen taittui noin 15 minuutissa. Ensin ajettiin suola-altaiden reunustamaa kanaalia ja sitten pujoteltiin merkittyä reittiä matalalla laguunilla. Koko laguunin alueella veden syvyys on vain noin metrin, ja pohjaan näki hyvin veneestä. Muinaisina aikoina Motyan saareen johti kapea kannas.

Pieni ja rauhallinen saari on ihanteellinen päiväretkikohde. Muodoltaan melko pyöreän saaren halkaisija on alle kilometri. Venelaiturin lähellä on museo, jossa esillä on alueen tärkeimpiä esinelöytöjä.

Kokoelman huippua edustaa Mozian nuorta esittävä marmoripatsas, joka löydettiin alueelta vuonna 1979. 480-luvun tienoille eKr. ajoitetun taitavasti veistetyn patsaan kädet ja jalat ovat katkenneet ja kadonneet. Patsaan esittämää hahmoa ei ole varmuudella pystytty tunnistamaan, olipa kyseessä jumalhahmo tai ihminen. Spekulaatioita on toki tehty. Maalin jälkiä patsaasta on löytynyt, ja se on ollut aikanaan maalattu, kuten antiikin marmoripatsaat tavallisesti.

Mozian nuorukainen
Mozian nuorukainen

Museon mielenkiintoisinta antia ovat myös foinikialaiset hautakivet, joissa usein on kuvattuna ihmishahmo tai uurna (kuva tämän kirjoituksen alussa). Saarelta on löytynyt eräänlainen uhrauspaikka tai krematorio, foinikialaisille tyypillinen tophet, jossa poltettiin ihmisuhreja tai ruumiita. Paikalta on löydetty palaneita lasten luunkappaleita.

Jotkin antiikin aikaiset lähteet kertovat foinikialaisten harrastaneen lasten uhraamista jumalille. Näiden kirjoittajat ovat kuitenkin olleet foinikialaisten viholliskansojen edustajia, joten vihollisen julmuutta on ehkä haluttu liioitella. Nykyarkeologien keskuudessa yleinen käsitys on, että poltetut lapset olisivat kuolleet luonnollisesti jo ennen polttoa, joka olisi ollut polttohautaukseen liittyvä menettely.

Tophetin paikka ja hautakivi
Uhrauspyhätön, tophetin sijaintipaikan kaivaukset ja hautakivi, jossa näkyy punaista taustaväriä. Tophet sijaitsi kaupunginmuurin ulkopuolella.

Muitakin arvoituksia saaren foinikialaiseen menneisyyteen liittyy. Saaren eteläosassa on iso vesiallas, jonka merkitystä ei täysin tunneta. Aiemmin altaan oletettiin olevan satama tai telakka, koska se nykyään on yhteydessä mereen.  Tutkimuksia varten allas kuivattiin moneksi vuodeksi 2000-luvun alussa, ja sen pohjasta löydettiin  makean veden lähteitä. Nämä muuttivat käsitystä altaan merkityksestä. Se lienee ollut juomaveden lähde ja vesi on mahdollisesti palvellut myös ympäröivien temppelien rituaalisia tarpeita.  Kaivaukset ovat osoittaneet, että Kothon-nimellä tunnetun pyhän altaan ympärillä oli iso Baalin temppeli sekä Astarten temppeli.  Lisäksi keskeltä allasta havaittiin iso patsaan jalusta. Altaan keskellä on mahdollisesti seissyt kolossaalinen Baal-jumalan patsas.

Kothon, pyhä allas
Kothon, pyhä allas

Kävelypolut kulkevat saaran viiniviljelmien ja joutomaiden halki. Lähellä museota on mukavia eväspaikkoja, mutta jouduin toteamaan, että yksin syöminen ei oikein onnistu täällä. Ärhäkkäät ampiaiset olivat koko ajan vaatimassa osaansa eväistäni. Äänimaisemasta huolehtivat lukuisat sirittävät kaskaat. Muuten saarella oli varsin rauhallista, eikä vierailijoita ollut massoiksi saakka.

Viiniviljelmä ja granaattiomenapuu

Motyassa on tehty aktiivista arkeologista tutkimusta myös viime vuosina ja kaivaukset ovat edelleen käynnissä.

Aikanaan kaupungin suojana olivat vahvat muurit, jotka kiersivät koko saaren. Pituutta muurilla oli 2,5 kilometriä. Muuritkaan eivät lopulta voineet suojata Motyaa sen kovalta kohtalolta. Syrakusan hallitsijan Dionysos I:n johdolla kreikkalaiset valloittivat ja tuhosivat kaupungin vuonna 397 eKr., eikä se enää toipunut tästä. Uusi Lilybaeum-niminen kaupunki alkoi kohota nykyisen Marsalan kohdalle.

Piirros oletetusta kaupunginmuurista, alueen opastaulun kuva
Piirros oletetusta kaupunginmuurista, alueen opastaulun kuva

Kierrettyäni Motyan saaren oli aika palata veneellä mantereelle ja takaisin Marsalaan. Jatkaakseni foinikialaista teemaa, suuntasin siellä Baglio Anselmin arkeologiseen museoon.

Museon erityisenä vetonaulana on puunilaisen laivan hylky – tai se mitä siitä on jäljellä. Laivan jäänteet löydettiin meren pohjasta 1969, ja ne tunnistettiin karthagolaiseksi kyljessä olevista foinikiankielisistä kirjoituksista. Laiva oli luultavasti laivaston tukialus, ja se upposi Egadisaarten luona mahdollisesti roomalaisia vastaan käydyssä ensimmäisen puunilaissodan päätöstaistelussa vuonna 241 eKr.

Foinikialaisen laivan rekonstruktio

Puurakenteisesta laivasta on säilynyt pohjaa ja kylkiä. Sen muotojen perusteella ympärille on koottu metallinen rekonstruktiokehys kokonaisesta aluksesta. Arvioiden mukaan laiva oli pituudeltaan noin 35 metriä ja se on liikkunut sekä purjeilla että airoilla. Oli kiehtovaa katsella näin vanhaa puurakennetta. Ilmeisen hyvää tekoa!

Museossa on myös hylystä ja muualta merestä tehtyjä löytöjä sekä Marsalan kaupungin edeltäjän, kreikkalaisten ja roomalaisten Lilibaeumin alueelta tehtyjä löytöjä.

Taiteilijan näkemys muinaisesta meritaistelusta
Taiteilijan näkemys muinaisesta meritaistelusta, Museo Baglio Anselmi, Marsala

Foinikialaisista on Italian alueella vähän jälkiä, joten siihen nähden päivän foinikialaiaste muodostui melko korkeaksi. Tällä matkalla pääsin sivuamaan foinikialaista historiaa vielä hivenen hienossa Ericen kaupungissa, muinaisessa elymiläisten Eryxissä, jossa palvottiin foinikialaista Astartea. Sisilian kreikkalaiset rinnastivat hänet rakkauden jumalattareen Afroditeen.

Normanniaikainen Castello di Venere on rakennettu Astarten / Afroditen temppelin paikalle Ericessä.
Normanniaikainen Castello di Venere on rakennettu Astarten / Afroditen temppelin paikalle Ericessä.
Marmorinen Afroditen pää 300-luvun lopusta eKr., Polo Museale Antonio Cordici, Erice
Marmorinen Afroditen pää 300-luvun lopusta eKr., Polo Museale Antonio Cordici, Erice

Astarten temppelin papittaret harjoittivat ns. pyhää prostituutiota ja tätä kuvataan Mika Waltarin historiallisessa romaanissa Turms Kuolemattomassa. Päähenkilö Turms rakastuu papitar Arsinoeen ja rakkaudesta tulee waltarimaisen intohimoista ja samalla tuskallista. Kirjassaan Waltari kuvaa muutenkin mielenkiintoisesti Sisilian varhaista historiaa 400-luvun alusta eKr., joten aihepiiristä kiinnostuneille se on hyvää matkalukemista. Itse temppelistä ei ole juuri mitään jäljellä nykyisessä Ericessä, mutta tasangon keskellä kohoavan yksinäisen vuoren huipulla sijaitsevassa kaupungissa on mielenkiintoista historiaa myöhemmiltä ajoilta sekä tietenkin mahtavat näköalat.

Afroditen, Astarten ja niiden roomalaisen vastineen Venuksen suhteista löytyy lisätietoa tältä sivulta.

Foinikialaiset juuret oli myös Solunton muinaisella kaupungilla Palermosta itään. Siellä kuitenkin jäljelle jääneet rauniot ovat käytännössä kaikki roomalaisajalta.

Solunton raunioita
Solunton raunioita, Gymnasium

Sisilian historia ja nykyisyyskin on rikas sekoitus monesta suunnasta tulleita valloittajia ja vaikutteita. Sisiliaan ovat jättäneet jälkensä mm. kreikkalaiset, foinikialaiset, roomalaiset, arabit, normannit ja espanjalaiset. Mielenkiintoinen yksityiskohta on esimerkiksi se, että Marsalan kaupungin nimi periytyy arabiaikaisesta nimestä Alin satama tai Allahin satama (Marsa Ali tai Mars-el-Allah). Afrikan läheisyyden maistaa ruokakulttuurissa. Foinikialaisten katoamisesta sen sijaan on jo niin kauan, että heidän jälkiään pitää etsiä maan alta ja meren pohjista.

Modernia suolankeruuta Marsalan lähellä
Modernia suolankeruuta Marsalan lähellä. Taustalla San Pantaleon eli Motyan saari.

San Galganon raunioluostari ja kiveen istutettu miekka

img_7700bL’Abbazia di San Galgano, Italia
Vierailtu 22.9.2016

Vaikuttava katoton San Galganon raunioluostari kohoaa maalaismaisemassa Toscanan takamailla Chiusdinon ja Monticianon kylien välisessä maastossa, melkeinpä keskellä ei mitään.

Lyhyen kukoistuskauden eläneen luostarin perustamiseen liittyy taianomainen tarina kiveen isketystä miekasta. Raunioiden keskellä voi miettiä myös, miten komea rakennus ajautui rappiolle ja raunioitui sellaiseksi jännittäväksi ja massiiviseksi kuoreksi, joka se nykyään on. Luostarinraunio sypressikujaisine ympäristöineen on myös todella kaunis paikka ilta-auringossa.

img_7697b

San Galganon luostari rakennettiin 1218–1288 Pyhän Galganon (Galgano Guodotti 1148–1181) muistoksi, ja sen munkit kuuluivat sisterssiläiseen sääntökuntaan. San Galgano oli ensimmäinen goottilaista tyyliä edustanut kirkkorakennus Toscanassa.

Luostarin elinkaari jäi lopulta hyvin lyhyeksi. Nälänhätä ja musta surma heikensivät luostariyhteisöä 1300-luvulla ja ryöstelevät palkkasoturit ajoivat lopulta suurimman osan munkeista pois . Sienan tasavalta ei kyennyt suojelemaan luostaria ja englantilaisen palkkasoturin John Hawkwoodin vuonna 1363 iskun jälkeen luostari ei enää kunnolla toipunut. 1300-luvun lopussa ainoa asukas oli luostarin apotti.

img_7733b

1786 salamanisku romahdutti mahdollisesti jo rappeutuneen kellotornin luostarin katon päälle ja holvit romahtivat alas. 1700- ja 1800-luvuilla alueen asukkaat käyttivät kirkon raunoiden kiviä rakennusmateriaalina omiin rakennushankkeisiinsa.

Ristinmuotoisen kirkon massiiviset seinät seisovat vielä vakaina pystyssä. Sivurakennuksen kappelissa on vielä katto tallella ja lipunmyynnin vieressä on pieni taidegalleria, jossa oli tällä hetkellä ikoneita ja nykytaidetta.

img_7714

img_7723

Raunioluostari näyttää varmasti hienolta myös pimeällä, sillä sen sisä- ja ulkopuolella on lamput valaisemista varten. Mutta jos ei ole majoittumassa lähistölle, pimeillä kukkuloilla kiemurteleville teille ajelemaan jääminen ei ehkä ole houkuttelevin vaihtoehto.

img_7770

Luostarin rauniota käytetään hääpaikkana. Mm. formulakuski Kimi Räikkösen häät pidettiin täällä. Tämän tiedon kuuleminen ensi kertaa itse tapahtumapaikalla oli hieman omiaan heikentämään luostariraunion synnyttämää historiallista viehätystä.

Asiaa korjaa vähän se, että San Galganon luostari on päätynyt myös elokuvahistoriaan. Luostarinraunio on tapahtumapaikkana Andrei Tarkovskin elokuvassa Nostalgia (1983).

img_7812b_1

Pyhä Galgano oli legendan mukaan lähikylästä kotoisin ollut soturi, joka eli surutonta elämää. Nähtyään kaksi näkyä, hänen hevosensa pysähtyi tulevan luostarin läheiselle kukkulalle ja kieltäytyi etenemästä. Pyhä Galgano iski miekkansa kiveen lopettaessaan väkivaltaisen uransa ja aloittaessaan uuden elämän Kristuksen palvelijana. Miekka ja kivi sulautuivat heti yhdeksi kappaleeksi, eikä miekkaa voinut enää irrottaa kivestä.

img_7785b

L’Eremo di Montesiepin kappeli on noin 500 metrin päässä luostarista kukkulalla, jossa Pyhä Galgano eli viimeiset aikansa erakkona ja jossa kiveen istutettu miekka vieläkin on.

Sylinterinmuotoinen kappeli rakennettiin kukkulalle ennen luostaria heti Galganon kuoleman jälkeen vuosina 1181–1185.

img_7793b

Kappelin lattiassa keskellä näkyy kivestä nouseva miekan kahva. Pyöreän kappelin kattona on hieno kupoli.

Myöhemmin rakennetussa lisäosassa on huonosti säilyneitä sienalaisen maalarin Ambrogio Lorenzettin freskoja.

img_7790

Pistäydyin myös kappelin viereisessä huoneessa, jossa oli myynnissä mm. hunajaa, oliiviöljyä, viiniä ja kaikenlaista pikkutavaraa tikkareihin saakka. Äkäinen vanha nainen selitti koko ajan jotain italiaksi. Hän valitteli muun muassa sitä, että ihmiset tulevat maksamaan hänelle sisäänpääsymaksua, vaikka tämä on kappeli ja kappeleihin ei ole mitään pääsymaksuja. Hän selitti vihaisella äänensävyllä koko ajan jotain, kun vertailin hunajapurkkeja. Lopulta mummo tuli näyttämään, miten purkit kuuluu laittaa hyllylle, ettei vain jää jäljelle mitään riskiä niiden putoamisesta. Pahoittelin toimintaani ja ostettuani purkillisen auringonkukkahunajaa poistuin auringon laskiessa läntisten kukkuloiden taa.

img_7814b

Aukioloajat ja tietoja Chiusdinon kunnan sivuilla