Kökar – fransiskaanimunkkien luostari ja hylkeenpyytäjien tukikohta avomeren äärellä

Kökarin kirkko ja kellotapuli. Taustalla meri.27.–28.8.2020
Kökar, Ahvenanmaa

Ahvenanmaan saariston uloin kunta Kökar tuntui minusta kiehtovalta paikalta jo pienenä poikana. Silloin katselin mielelläni karttoja ja lueskelin mummilta saamaani Finlandia-kirjasarjaa, jossa esiteltiin kaikki Suomen kunnat.

Kesän 2020 jatkuessa kauniina vielä elokuun lopulla teimme Saaran kanssa muutaman päivän matkan Ahvenanmaan saaristoon. Pääkohteeksi valitsimme Kökarin, jonne pääsee kahdessa ja puolessa tunnissa lautalla Korppoosta.

Kökar on asukasluvultaan Suomen toiseksi pienin kunta 221 asukkaallaan. Tekemistä, rauhaa, kaunista luontoa ja mielenkiintoista historiaa siellä riitti hyvin parin päivän tarpeisiin.

Kökarin tärkeimmät historiakohteet ovat keskiaikaisen fransiskaaniluostarin rauniot ja pronssikautinen hylkeenpyytäjien leiripaikka. Aloitetaan fransiskaaneista.

Franciscus Assisilaisen 1200-luvun alussa perustama veljeskunta korosti köyhyyttä tapana seurata Kristusta. Suomessa tiedetään toimineen keskiajalla kolme fransiskaaniluostaria – Viipurissa, Raumalla ja Kökarissa.

Merimaisema. Taustalla näkyy saari, jolla Kökarin kirkko sijaitsee.
Kökarin kirkko näkyy kuvan keskellä ylhäisessä yksinäisyydessään Hamnön saarella.

Ei ole tiedossa, miksi fransiskaanit päätyivät perustamaan luostarin ulkosaaristoon Kökarille. Fransiskaanit toimivat tavallisesti kaupungeissa auttamassa muita köyhiä ja saarnaamassa heille.

Ylipäänsä Kökarin luostarin toiminnasta on vain vähän tietoja. Ensimmäinen maininta luostarista on vuodelta 1472, mutta luostari on saattanut olla toiminnassa jo aikaisemmin. Arkeologiset löydöt ovat antaneet viitteitä, että alueella oli merenkulkijoiden kappeli ja mahdollisesti kirkko jo ennen luostaria.

Sisäkuva kirkosta.
Nykyinen kirkko sisältä

Kirjalliset maininnat eivät paljoa luostarin toiminnasta kerro. Lähinnä luostari mainitaan siellä munkkina olleiden henkilöiden yhteydessä tai parissa testamentissa. Vain kolme nimeltä tunnettua munkkia voidaan yhdistää luostariin.

Yksi heistä oli teologian tohtoriksi asti edennyt suomalaissyntyinen Stephanus Laurentii, joka aloitti mahdollisesti hengellisen uransa luostarista. Ulkomaillakin vaikuttanut Stephanus Laurentii kuoli 1496, ja hänet tuotiin haudattavaksi Kökariin. Hänestä muistuttaa nykyisen kirkon lattiaan 1970-luvulla asennettu laatta.

Stephanus Laurentiin muistolaatta kirkon lattiassa.

Luostarin sijoittumiseen Kökarille vaikutti mahdollisesti saaren ohi kulkeva tärkeä syvä laivaväylä. Nykyisin Kökar saattaa tuntua eristäytyneeltä ja kaukaiselta, mutta keskiajalla meritiet olivat kätevin tapa matkustaa ja kuljettaa tavaroita. Niinpä saarella on varmasti riittänyt kulkijoita. Myös hyvät kalastusmahdollisuudet ovat saattaneet vaikuttaa luostarin paikkaan.

Franciscuskappelin näyttelyssä on alueelta löytyneitä esineitä, mm. astioiden ja ruukkujen palasia, jotka tosin ovat luostaria myöhemmältä ajalta. Luostariin sen sijaan liittyvät ehtoollismalja ja luostarin nimen sisältävä sinetti. Näitä arvokkaimpia esineitä ei näyttelyssä ole. Sinetistä oli sentään kopio esillä.

Keskiaikaisten kynien ja luostarin sinetin kopiot.

Kirkon pihalla on nykyäänkin hautausmaa. Kaivauksissa on löytynyt jopa 1300–1400-luvun hautoja. Ravinnon perusteella osan vainajista on arveltu olleen saaristolaisia, toisten taas muualta muuttaneita munkkeja. Keski-ikä ei ollut ollut korkea: Suurin osa aikuisista oli kuollut 25–35-vuoden iässä.

Valokuva arkeologisesta kaivauksesta, jossa tutkittiin vanhoja hautoja.
Valokuva vanhojen hautojen arkeologisesta kaivauksesta. Kuva otettu Franciscuskappelin näyttelystä.

Luostarin toiminta päättyi, kun kuningas Kustaa Vaasa aloitti Ruotsin valtakunnassa uskonpuhdistuksen 1527. Luostareiden maat ja omaisuus takavarikoitiin valtiolle. Franciscuskappelissa oleva näyttely kertoo, että kuuleman mukaan osa munkeista jäi saarelle ja meni naimisiin, kun taas toiset lähtivät tiehensä.

Kökarin kirkko ja etualalla hautausmaa.

Kökarin nykyinen vuonna 1784 valmistunut kirkko on rakennettu luostarikirkon paikalle ja sen perustusten päälle. Kirkko sijaitsee dramaattisessa maisemassa Hamnön saaren rantakallioilla. Kökarin erikoisuus on se, että kirkon lähellä ei pappilan lisäksi ole muita rakennuksia eikä asutusta. Kirkko sijaitsee erillisellä saarella, johon toki pääsee nykyään autotietä kapean salmen yli.

Etualalla luostarin ruokalan kiviset perustukset ja taustalla Franciscuskappeli, joka on rakennettu luostarin kellarin raunioiden suojaksi.
Etualalla luostarin ruokalan kiviset perustukset ja taustalla Franciscuskappeli, joka on rakennettu luostarin kellarin raunioiden suojaksi.

Kirkon vieressä maassa näkyy luostarin refektorion eli ruokasalin kiviset perustukset. Luostarin holvirakenteisen kellarin jäänteitä suojelemaan rakennettiin 1970-luvulla puinen Franciscuskappeli, joka toimii kappelina ja museona.

Kuva Franciscuskappelin sisäpuolelta. Luostarin kellarin raunioita.
Franciscuskappeli ja luostarin kellarin rauniot.

Yritin sähköpostilla ruotsiksi tiedustella Ahvenanmaan eteläisestä saaristoseurakunnasta kirkon ja kappelin aukioloaikoja, mutta en saanut vastausta. Kirkon ja kappelin ovet olivat kuitenkin elokuun lopussa arkipäivänä avoinna.

Asuinrakennusten perustuksia.
Kirkon eteläpuolisten asuinrakennusten perustuksia

Kirkon eteläpuolisesta maastosta löytyy myös keskiaikaisten asuinrakennusten perustuksia. Kirkon takaa rantakalliolta löytyy kivenkoloon muodostunut vesiallas, Franciscuskappelin opasteiden mukaan se olisi voinut olla munkkien kaivo.

Vesiallas kallionkolossa. Taustalla meri.
Tässäkö oli munkkien kaivo? Nykyään tästä lähteestä on vedetty vesijohto hautausmaalle.

Kökarin kirkko on ollut esikuvana Ulla-Lena Lundbergin menestysromaanin Jään kirkolle. Kirja kertoo ulkosaariston nuoren kirkkoherraperheen vaiheista toisen maailmansodan jälkeen. Kökaria ei kirjassa mainita nimeltä, mutta viitteet ovat selvät: Lundberg on kotoisin Kökarista, kirjan saaren kuvaus vastaa hyvin Kökarin kahteen kyläkeskukseen jakautunutta kuntaa ja kirjailijan isä oli jäihin nuorena hukkunut kirkkoherra. Kirkkoherran ja hänen vaimonsa hautakivi löytyy hautausmaalta. Kirkon lähellä on myös kirjasta tuttu pappila ja hautausmaan portin edessä on ruumiskivi, jolle vainajan arkku asetettiin.

Kaksi kuvaa vierekkäin. Yksityiskohta ruumiskiven selitelaatasta ja koko ruumiskivi maassa hautausmaan aidan edustalla.
L.S. Liksten – ruumiskivi

Nyt siirrytään ajassa kauemmas taaksepäin. Ensimmäiset havainnot elämästä Kökarilla ajoittuvat pronssikauteen, noin vuoteen 1000 ennen ajanlaskumme alkua. Silloin merenpinta oli korkeammalla ja vesi peitti Kökarin saaret nykyisiä korkeimpia kohtia lukuun ottamatta.

Otterböte-nimisestä paikasta löydettiin satakunta vuotta sitten kivisiä rakenteita maan pinnasta. 1940-luvulta alkaen useampaan otteeseen tehdyt arkeologiset tutkimukset osoittivat, että paikalla oli sijainnut hylkeenpyytäjien leiri kolmisen tuhatta vuotta sitten.

Otterböte sijaitsee Kökarin korkeimmilla paikoilla Kalenin kallioylängöllä. Sinne pääsee noin 600 metrin mittaista polkua lähimmältä autotieltä.

Otterböten pronssikautinen asuinpaikka suurten tammien varjossa.

Aivan kuin monissa Kreikan muinaiskohteissa täälläkin paikka oli maisemaltaan todella kaunis. Suojaavien pyöröreunaisten kallioiden keskellä on pala vihreää nurmea ja vanhoja tammia antamassa varjoa.

Otterböten asuinpaikka ylhäältä läheiseltä kalliolta nähtynä.
Asuinpaikka on keskellä olevan nurmikon kohdalla. Muutamia rakenteiden muotoja erottuu.

Paikalla on yhdeksän pyöreän muotoista asumusten pohjaa. Halkaisijaltaan ne ovat 4–7 metrisiä. Voisi kuvitella niiden päälle asettuneen teltan tai suipon majan kaltaisia rakennelmia. Kiviset rakennusten perustukset ovat edelleen nähtävissä maassa samoin kuin pieni kuoppa, joka on saattanut olla kaivo. Arkeologit löysivät paikalta myös tulisijojen paikkoja ja tunkiokasoja.

Otterböten pronssikautisen asumuksen perustaa maassa heinikon seassa.

Luulöydösten perusteella on saatu viitteitä asukkaiden ruokavaliosta. Yleisimpiä olivat harmaahylkeen luut. Hylkeiden metsästystä varten täällä asuttiinkin. Myös muiden ravintoeläinten, kuten lampaiden, vuohien jan sikojen luita on löytynyt. Paikalta on löytynyt myös keramiikkaa.

Astioiden tekotapa muistuttaa Itämeren etelärannikolta, mm. Puolan alueelta ja Tanskalle kuuluvalta Bornhomin saarelta löytyneitä ruukkuja. Keramiikasta löytyi myös jäänteitä viljatuotteista eli niiden käyttäjät ovat olleet maanviljelyskulttuurin edustajia. Näin on päätelty, että leirin asukkaat olisivat tulleet eteläisen Itämeren alueelta Kökarille hylkeenmetsästykseen talvikaudeksi. Kotiin viemisiksi saatiin hylkeiden nahkoja ja hylkeen rasvasta poltettua traania.

Kirjoittaja Otterböten asuinpaikalla. Maassa näkyvissä asumusten perustuksia. Taustalla isoja tammia ja kallioita.
Asumuksen perustukset ympärilläni

Traanin polttamiseen käytettyjen kuoppien paikkoja on löydetty isot määrät läheisiltä kallioilta. Maastokartta-palvelun kartta oli täynnä muinaismuiston karttamerkkejä, ja ne olivat ilmeisesti juuri traanikuoppia.

Traanikuoppa. Poltossa halkeilleita kiviä maassa.
Traanikuoppa. Pienet kivet ovat kovassa kuumuudessa halkeilleitaisompien kivien paloja,

Asuinpaikan yläpuoliselta kalliolta näkyy merelle. Pronssikaudella meri oli lähempänä, mutta silloinkin kalliot antoivat suojan tuulilta. Me sisällytimme Otterböten asuinpaikalla käynnin Kalenin luontopolkuun, joka tarjosi pari tuntia kävelyä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Matkan varrella oli myös merkkejä 1900-luvun sotahistoriasta. Ahvenanmaan demilitarisoinnista poikkesivat ensin venäläiset ensimmäisen maailmansodan aikana. Heidän linnoituksensa räjäytettiin pois sodan jälkeen. Suomalaiset yrittivät linnoittaa saarta talvisodan jälkeen, mutta Neuvostoliiton vaatimuksesta aloitetut linnoitusrakenteet tuhottiin. Ja lopulta jatkosodan aikana suomalaisten rakentamat linnoitukset räjäytettiin 1945.

Nyt totaalinen hiljaisuus lepäsi näiden kallioiden yllä, ja saimme välillä mahdollisuuden pulahtaa mereen uimaan rantakallioilta kaikessa rauhassa.

Kirjoittaja uimassa meressä. Taustalla avomerta ja kallioita.

Keskiaikaisen luostarin esittely Kökarin kunnan sivuilla

Otterböten asuinpaikan esittely Kökarin kunnan sivuilla

Venetsialaisten viimeinen jalansija Egeanmerellä oli Tinoksen saarella

Exomvourgon vuori kauempaa nähtynä

Exomvourgo, Tinos, Kreikka
5.6.2019

Bysantin kukistumisen jälkeen osmanien valtakunta sai haltuunsa suurimman osan nykyisen Kreikan alueesta, mutta mm. Kykladien saaret jäivät venetsialaisten valtaan. Tinos oli yksi näistä saarista. Venetsialaisajan perintönä siellä on edelleen roomalaiskatolinen vähemmistö, mikä on harvinaista ortodoksisessa Kreikassa. Saaren 8000 asukkaasta 3000 on katolisia. Perinteisesti ortodoksit ja roomalaiskatoliset ovat asuneet omissa kylissään, mutta nykyisin uskontokuntien rajat ylittävät avioliitot ovat sekoittaneet tilannetta. Näin kertoivat majapaikkamme omistajat ortodoksi Natassa ja katolinen Georgios. Katolisia löytyy myös läheisiltä Naxoksen (ks. blogikirjoitukseni Naksoksesta) ja Syroksen saarilta.

Kykladit kartalla, Tinos punaisella. Kartta: Wikimedia Commons.
Kykladit kartalla, Tinos punaisella. Kartta: Wikimedia Commons.

Kun muut venetsialaisten omistukset Kykladeilla päätyivät ottomaanien haltuun 1500-luvun puoliväliin mennessä, Tinos pysyi yhä Venetsialla. Turkkilaiset kävivät moneen otteeseen 1500- ja 1600-luvuilla haastamassa venetsialaisten valtaa, ja mutta saaren keskellä oleva Exomvourgon (kirjoitusasuja myös: Exobourgo tai Xobourgo) linnavuori kesti piiritykset pitkään. Vasta vuonna 1715 ottomaanit lopulta onnistuivat tavoitteessaan ja saivat itselleen viimeisen venetsialaisen saaren Egeanmerellä.

Tinoksella lomaillessamme päätimme osana yhden päivän autoretkeä käydä kiipeämässä linnavuorelle. Tutustuimme siihen, mitä aikanaan niin mahtavasta linnoituksesta oli jäljellä.

Exomvourgon linnoituksen muurien raunioita

Exomvourgon vuori kohoaa 641 metrin korkeuteen merenpinnasta ja erottuu selvästi Tinoksen maisemasta ̵ ikään kuin se ei kuuluisi paikalleen ollenkaan. Muut saaren vuoret ovat profiililtaan loivempia, mutta Exomvourgo on kivinen piikki saaren keskellä. On helppo ymmärtää, miksi se on valittu linnoituksen paikaksi. Mekin mietimme, että pääseekö ylös muuten kuin vuoristokiipeilijän varusteilla. Yhdeltä vuoren sivulta on kuitenkin melko helppo edetä ylös huipulle.

Näkymää ylhäältä vuoren rinteeltä ja polku joka johtaa ylös

Exombourgon erinomaisen aseman tajusivat jo esihistoriallisen ajan ihmiset. Arkeologit ovat löytäneet merkkejä asutuksesta ja palvontapaikoista, jotka ovat olleet toiminnassa jo 1100-luvulla eKr. Löydöksiä on nähtävillä Tinoksen pienessä arkeologisessa museossa.

Kattokoristeiden palasia 500-luvulta eKr. Nämä on löydetty Exomvourgon luota. Tinoksen arkeologinen museo.
Kattokoristeiden palasia 500-luvulta eKr. Nämä on löydetty Exomvourgon luota. Tinoksen arkeologinen museo.

Välillä linnavuori oli hylättynä, mutta vuonna 1207 jKr. alkoi jälleen tapahtua. Palestiinan takaisin valtaamisen sijasta neljäs ristiretki oli kääntynyt Konstantinopolin ryöstelyksi. Sen jälkimainingeissa venetsialaiset Ghisin veljekset ottivat Tinoksen haltuunsa ja perustivat sinne ja muutamalle muulle saarelle oman valtakuntansa. He varustivat Exomvourgosta vahvan linnoituksen. Suvun sammuttua 1300-luvun loppuun mennessä Venetsian tasavalta liitti saaren alueisiinsa.

Yksityiskohta muurista

Kuten alussa kerroin, venetsialaiset kestivät monet ottomaanien piiritykset. Vähän ihmettelen kyllä, miksi ottomaanit eivät vain jatkaneet piirityksiään niin kauan, että linnoituksesta olisi ruoka loppunut. Linnavuorella oli parhaimmillaan 10002000 asukasta, yli 600 taloa, useita kirkkoja ja vesisäiliöitä.

Olfert Dapperin piirustuksessa vuodelta 1703 linnavuoren vaikeasti valloitettava asema näyttäytyy varsin runollisessa ja taivaaseen ulottuvassa asussa.
Olfert Dapperin piirustuksessa vuodelta 1703 linnavuoren vaikeasti valloitettava asema näyttäytyy varsin runollisessa ja taivaaseen ulottuvassa asussa. Kuva: Wikimedia Commons.

Lopulta vuonna 1715 ottomaanit hyökkäsivät niin ison armeijan voimin, että linnoituksen venetsialainen miehistö sopi antautumisesta. Turkkilaiset antoivat heidän lähteä saarelta, mutta antautuminen koitui silti johtajien kohtaloksi: Venetsiassa heidät teloitettiin pelkuruuden vuoksi.

Turkkilaiset päättivät tehdä linnoituksesta heti selvää, ja tarinan mukaan he tuhosivat linnoituslaitteet ja vuoren rakennukset kolmessa päivässä. Tinoksen kaupunki siirrettiin nykyiseen paikaansa meren rannalle. Tällöin Kastrona tähän asti tunnettu linnavuori sai nimen Exobourgo, joka tarkoittaa ”linnoituksen (kaupungin) ulkopuolella”, Exo burgo. Kirjoitusasu Exomvourgo juontunee kreikan kielen b:ksi sanan keskellä kääntyvän μπ-konsonanttiyhdistelmän  horjuneesta translitteroinnista latinalaisiksi kirjaimiksi.

Jeesuksen pyhän sydämen luostari ja taustalla Exomvourgon vuori

Polku ylös vuorelle lähtee roomalaiskatoliselta Jeesuksen pyhän sydämen luostarilta. Luostarilla ei näkynyt muuta elämää kuin remonttimies, joka oli korjaamassa rapistumaan päässyttä kellotapulia. Ohi kulki vanha paimen, puhetta tottelevan ainokaisen vuohensa kanssa.

Näkymä vuoren rinteeltä. Etualalla keltaisia kasveja, kauempana vuoria

Nousimme vuorelle läpi raunioituneiden muurien. Vaikka ne eivät kulkua estäneet, ei jyrkkää rinnettä hyökkääminen varmastikaan valloitushaluisille mitään helppoa marssia ollut. Parissa rakennuksessa oli vielä holvimainen katto jäljellä.

Linnoitusrakenteita vuoren rinteessä

LinnoitusrakenteitaVuoren huipulla on marmorinen risti, jonka yläosa on tosin särkynyt kappaleiksi, ehkä salamaniskusta. Päivä ei onneksi ollut kovin tuulinen: Muuten huipulla olisi ollut hankala pysyä. Näkymät avautuivat saaren molemmille puolille, ja alhaalla laaksossa näkyi myös katolinen ursuliini-nunnien luostari kouluineen. Tosin käytännössä paikalla ei ollut enää yhtäkään nunnaa eikä siten kouluakaan. Yritimme päästä tutustumaan tähän aikanaan länsieurooppalaista sivistystä saaren asukkaille levittäneeseen laitokseen, mutta kyläläinen kertoi meille, että luostarimuseo aukeaa vasta kesäkuun puolivälissä.

Ursuliiniluostarin kirkko
Ursuliiniluostarin kirkko

Meitä ja paria muuta retkeilijää lukuun ottamatta ihmiselämä tuntui kadonneen paikalta, joka oli reilut 300 vuotta ollut saaren pääkaupunki. Nyt, kun ei tarvita suojaa mereltä tulevia hyökkääjiä vastaan, jyrkkä kukkula olisikin varsin epämukava paikka elää ja yrittää. Sen sijaan tarvitaan kommunikaatioyhteyksiä, nettiä ja puhelimia. Niitä varten korkea paikka on edelleen edukseen, ja huippu on tukiasemien ja antennien aluetta.

Exomvourgon huippu, jolla kivinen risti ja kaksii linkkitornia

Kirjoittaja selin kädet levitettyinä vuoren huipulla. Näkymä alas vuorelta.

Lähteitä

Wikipedia

Tinos 360° Archeological sites

Draculan (väärillä) jäljillä Transilvanian linnoissa

Näkymä Rasnovin linnoitukselta lumihuippuisille Karpaateille

Branin linna ja Râşnovin linnoitus, Romania
11.4.2019

Romania päätyi minun ja ystäväni Juhon kevätmatkakohteeksi vähän siitä syystä, että miksipä ei kokeiltaisi. Vietimme pääosan ajasta Bukarestissa, mutta onneksi päätimme tehdä pienen ekskursion Transilvaniaan tutustuaksemme linnoihin ja aistiaksemme pääkaupungin ulkopuolista tunnelmaa.

Valitsimme ensimmäisen päivän kohteeksemme Draculan linnaksikin mainostetun Branin linnan ja toiselle päivälle Pelesin kuninkaallisen linnan. Yöpymistukikohtana sai toimia Brașovin kaupunki, jonne pääsee Bukarestista junalla.

Matkanteko Romanian rautateillä tuntui olevan rentouttavaa puuhaa, jos ei ole kiire. Vain noin 170 kilometrin matka kesti junalla lähes kolme tuntia, ja välillä lönkyteltiin rentoa polkupyöräilyvauhtia Karpaattien solassa. Brașovista taitoimme loppumatkan Braniin melko nuhruisella paikallisbussilla.

Branin linna etäältä

Branin linnaBranin linna sijaitsee dramaattisella paikalla laakson keskellä kohoavalla kivisellä harjanteella. On helppo ymmärtää linnan paikan valinta, sillä linnasta käsin on voitu hallita kulkua laaksossa.

Bran on varmasti Romanian tunnetuin linna, ja ansaitsematon maine Draculan linnana tuo paikalle runsaasti turisteja. Lähestyessämme linnaa ohitimme liudan kaikenlaista Dracula-krääsää myyviä kojuja.

Linnan maineeseen Draculan linnana liittyy kolme toimijaa: 1400-luvulla vaikuttanut ruhtinas Vlad III, irlantilaissyntyinen kirjailija Bram Stoker (1847-1912) ja Romanian kommunistihallinto.

Vlad III:n muotokuva
Vlad III:n muotokuva Branin linnasta

Aloitetaan Vladista. Vlad III (noin 1431-1476) oli Etelä-Romaniassa sijainneen Valakian ruhtinas. Vlad tunnettiin myös nimellä Țepeș eli Seivästäjä, koska hänen kerrottiin suosineen teloitustapana erityisen julmaa seivästämistä. Vlad ehti elämänsä aikana toimia kahdesti Unkarin ja Osmanien valtakunnan välissä olleen Valakian vasallivaltion ruhtinaana, palvellen vuorotellen Osmanien valtakuntaa ja Unkaria. Välillä hän joutui pakenemaan maastaan ja oli myös pitkiä aikoja vihollistensa vankina. Lopulta turkkilaiset päättivät Vladin tempoilut irrottamalla hänen päänsä ja viemällä sen Konstantinopoliin. Branin linna ei koskaan ollut Vladin oma linna, eikä hän ollut hallitsijana Transilvaniassa, mutta hän saattoi olla linnassa vankina 1462.

Vladia on pidetty vampyyrihahmo Draculan esikuvana. Dracula tarkoittaa valakian kielellä paholaista, eikä Dracula-nimeä ole käytetty Vladista kertovissa romanialaisissa tarinoissa. Sen sijaan venäläisissä ja saksalaisissa tarinoissa Dracula-nimi on ollut käytössä. Vladin hallinto oli verinen varmasti ainakin vastustajille. Näissä kansantarinoissa Vladiin alettiin yhdistää vampyyrimaista verenjuontia. Tarinoita vampyyreista tai vastaavista verta imevistä kuolleista nousseista olennoista tunnetaan eri puolilla maailmaa. Laajin kansanperinne aiheesta on elänyt Itä-Euroopassa, josta se on sitten levinnyt länsimaiseen populaarikulttuuriin.

Vampyyrien tunnetuksi tekemisessä tärkeä rooli oli Bram Stokerilla, joka julkaisi klassikoksi muodostuneen vampyyriromaaninsa Dracula vuonna 1897. Hänen muistiinpanoistaan ilmenee, ettei hän tiennyt Vlad Seivästäjästä juuri mitään. Dracula-nimen Stoker lainasi kuitenkin romaaninsa kreivi Draculan hahmolle, luultavasti siksi, että paholaista tarkoittava sana tuntui sopivalta.

Näillä varusteilla vampyyreista selvitään. Taistelupakkaus vampyyreita vastaan Vapriikin Dracula-näyttelyssä. Välineistö ei ole autenttista vaan keräilykrääsää 1900-luvulta.
Näillä varusteilla vampyyreista ja ihmissusista selvitään. Taistelupakkaus Vapriikin Dracula-näyttelystä. Välineistö ei ole autenttista vaan keräilykrääsää 1900-luvulta. Mukana mm. vasara ja puuvaarna, krusifiksi sekä pistooli hopealuodin ampumista varten. Vihkivedestä ja valosipulistakaan ei haittaa ole.

En ole koskaan ollut mikään Dracula-aiheisen populaarikulttuurin fani, joten aihe oli itselleni melko tutkimaton. Kävin kuitenkin pohjustamassa matkaa tutustumalla maaliskuussa Tampereen Vapriikki-museokeskuksen Dracula-näyttelyyn. Näyttelyn mukaan Dracula-nimi oli ainoa asia, joka yhdisti Vladia ja Stokerin Draculaa. Stoker ei koskaan käynyt Transilvaniassa eikä tuntenut alueen linnoja, ei myöskään Branin linnaa. Niinpä romaanin kuvaukset Draculan linnasta eivät vastaa Brania. Transilvania tuntui varmasti riittävän eksoottiselta paikalta kreivi Draculan kotiseuduksi.

Muinaisen Valakian ruhtinaan ja populaarikultturin Draculan toivat yhteen yllättäen kommunistit. Nykyisen maineensa Draculan linnana Branin linna sai nimittäin vasta Ceaușescun aikaisessa Romaniassa 1970-luvulla, kun kommunistihallinto alkoi houkutella maahan länsituristeja valuuttatulojen toivossa. Dramaattisen näköinen Branin linna sopi nähtävyydeksi tähän tarkoitukseen, vaikkei historiallista yhteyttä ollutkaan. Olettaisin useimpien paikalla vierailevien nykyään olevan tästä tietoisia, mutta Branissa on mahdollista yhdistää yhteen paikkaan Dracula-perinnettä ja komealla paikalla sijaitseva hyvin säilynyt linna.

Romanian kommunistisen ajan Dracula-aiheista matkailumainontaa. Kuvia mainoksista. Kuva Rasnovin linnoituksesta.
Romanian kommunistisen ajan Dracula-aiheista matkailumainontaa. Kuva Rasnovin linnoituksesta.

Meillä oli mielessä vierailla oikeammassakin Draculan linnassa eli Poenarin linnoituksessa, joka todella toimi Vlad III:n linnana. Vaikka Branin ja Poenarin välillä oli Google Mapsissa vain reilut sata kilometriä, todellisia kulkuyhteyksiä käyttäen matkaan olisi saanut kulumaan aikaa tuntikaupalla. Poenari on raunioitunut linnoitus korkealla kukkulan huipulla, ei mikään ison luokan turistikohde. Sillä ei ollut edes nettisivua. Onneksi löysin paikallisen kaupunginmuseon sivuilta romaniankielisen tekstin, jonka tajusin jotenkin liittyvän linnoituksen aukiolotilanteeseen. Googlen kääntäjä kertoi, että linnoitus oli suljettu 27. maalikuuta alkaen alueella liikkuvien karhujen vuoksi. Tätä ennen linnoitukseen oli tehty päivittäin kaksi kierrosta metsänvartijoiden suojaamina, mutta nyt tästäkin oli luovuttu karhuinvaasion vuoksi. Romaniassa tosiaan sanotaan olevan eniten karhuja Euroopassa, noin 6000 yksilöä, kun Suomessa karhuja on noin 2000.

Kuningatar Maria
Kuningatar Maria

Siispä takaisin Braniin. Vladin sijaan Branin linnassa asui toinen kuninkaallinen, sitä residenssinään 1920- ja 1930-luvulla käyttänyt kuningatar Maria. Transilvania liitettiin Romanian valtioon ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Itävalta-Unkarin alueet menivät uusjakoon. Branin linnasta tuli englantilaissyntyisen ja korkeissa piireissä hieman kapinallisen kuningatar Marian pakopaikka Bukarestin hovielämästä. Linnan nykyinen sisustus oli rakennettu vastaamaan tämän aikakauden tilannetta. Linna palautettiin Romanian syrjäytetyn kuninkaallisen suvun omistukseen 2006-2009, ja toimii nykyisin museona. Hieman ihmettelen, miksi tasavallassa on tarvetta palautella omaisuutta entisille kuninkaallisille, kun valtiolta ja kansan selkänahastahan kuninkaallisetkin ovat linnansa aikanaan hankkineet. Mutta tapansa kullakin maalla.

Branin linnan sisätiloja. Takka.

Ennen eteenpäin siirtymistä muutama sana vielä Branin linnan historiasta, joka ulottuu 1200-luvulle. Ensimmäisen linnan paikalle perusti saksalainen ritarikunta, teutonit. Saksalaisen ritarikunnan tekosista kerrotaan Malborkin linnaa käsittelevässä kirjoituksessani. Mongolit ajoivat teutonit kuitenkin tiehensä ja taisivat tuhota alkuperäisen linnan mennessään.

Kapea porraskäytävä Branin linnassa

Nykyisen kivilinnan rakensivat saksilaiset 1300-luvulla. Bran toimi Transilvanian rajalinnana ja myöhemmin varustuksena Eurooppaan laajentuvia turkkilaisia vastaan.

Rasnovin linna vuoren rinteellä. Takana lumihuippuisia vuoria.
Râşnovin linnoitus kaupungin suunnalta nähtynä. Itse en saanut bussin ikkunasta napattua ihan näin dramaattista kuvaa. Kuva: Wikimedia, Neighbor’s goat, CC BY-SA 3.0 ro

Koska Branin linnassa vierailun jälkeen meillä näytti olevan aikaa, päätimme käydä katsomassa vielä yhtä linnoitusta ennen asettumista yöksi Brașoviin. Menomatkalla Braniin bussista oli Râşnovin kaupungin yläpuolisella kukkulalla näkynyt kiinnostavan näköinen Râşnovin linnoitus. Bussiaikataulussa oli juuri tässä kohtaa harmillisen pitkä vuoroväli, joten tilasin puhelimella Uber-taksin, joka löytyikin lähistöltä. Sillä taitoimme nopeasti 14 kilometrin matkan ja pääsimme suoraan paikalle, josta tie lähti kiemurtelemaan linnoitukselle.

Rasnovin linnoitus

Râşnovin linnoitus toimi Branin tavoin Transilvanian etelärajan suojana ja alueen saksilaisten asukkaiden pakopaikkana vihollisen uhatessa. Kukkulan huipulle rakennetussa linnoituksessa olikin sisällä taloja asukkaita varten. Linnoitus toimi turvana mm. tataareilta ja turkkilaisilta.

Rasnovin linnoituksen muurit

Historiallisten lähteiden mukaan linnoitus joutui antautumaan vain kerran: vuonna 1612 viholliset saivat katkaistua linnoituksen vesihuollon löydettyään reitin salaiselle lähteelle. Tästä viisastuneena linnaan kaivettiin samalla vuosisadalla 146 metriä syvä kaivo. Legendan mukaan turkkilaiset sotavangit kaivoivat kaivoa 17 vuotta. Erään version mukaan heille luvattiin vapaus, kun kaivo olisi valmis. Synkemmän version mukaan lupaus jäi lunastamatta, ja kaivon valmistuminen tiesi kuolemaa vangeille.

Rasnovin linnoituksen kaivo. 2 kuvaa. Ulkokuva ja kuva alas kaivoon.

Onneksi ehdimme käydä täälläkin – niin hienolta paikalta Râşnovin linna vaikutti. Linnoitukselta oli komeat näkymät vielä lumihuippuisille Karpaateille sekä lehdettöminä ja pehmeänruskeina kevään etenemistä odottaviin lehtipuumetsiin lähikukkuloiden rinteillä. Rasnovin kaupunki näkyy myös hyvin linnoituksen alapuolella, ja linnan lähellä rinteessä on Hollywood-tyyliset RASNOV-kirjaimet. Meille tuntemattomaksi jääneestä syystä tällaiset kirjaimet löytyvät myös läheisestä Brașovista, jonne suuntasimme seuraavaksi majoittumaan.

Näkymä Rasnovin linnoitukselta Karpaattien suuntaan. Kukkuloita.

Tarkoituksena oli mennä bussilla Rasnoviin. Pysäkillä odotellessamme henkilöauto pysähtyi paikalle ja kuski keräsi kyytiin pysäkiltä siellä odotelleet kaksi paikallista. Kun vielä ihmettelimme, mitä tapahtuu, meitäkin viitottiin sisään. Tiedustelimme hintaa, ja se oli sama kuin bussissa. Niin matka Brașoviin sujui kansantaksissa tiiviissä tunnelmassa mutta mukavasti rupatellen.

Brașov on suuri kaupunki, jossa on paljon neuvostohenkistä betoniarkkitehtuuria, mutta myös erittäin viehättävä keskieurooppalaistyylinen vanhakaupunki. Olisimme viihtyneet pidempäänkin kuin yhden illan ja yön.

Paluumatkalla Bukarestiin jäimme pois junasta Sinaiassa, ja kävimme opastetulla kierroksella Peleșin linnassa, jota tosin paremmin kuvaisi sana palatsi. Kuninkaalliseksi metsästyslinnaksi ja kesäresidenssiksi 1800-luvun lopulla rakennettu uusrenessanssipalatsissa riitti hienosti koristettuja huoneita toinen toisensa perään.

Pelesin linna ulkoa

Pelesin linnan pääaula

Linkkejä

Branin linnan virallinen kotisivu