27.–28.8.2020
Kökar, Ahvenanmaa
Ahvenanmaan saariston uloin kunta Kökar tuntui minusta kiehtovalta paikalta jo pienenä poikana. Silloin katselin mielelläni karttoja ja lueskelin mummilta saamaani Finlandia-kirjasarjaa, jossa esiteltiin kaikki Suomen kunnat.
Kesän 2020 jatkuessa kauniina vielä elokuun lopulla teimme Saaran kanssa muutaman päivän matkan Ahvenanmaan saaristoon. Pääkohteeksi valitsimme Kökarin, jonne pääsee kahdessa ja puolessa tunnissa lautalla Korppoosta.
Kökar on asukasluvultaan Suomen toiseksi pienin kunta 221 asukkaallaan. Tekemistä, rauhaa, kaunista luontoa ja mielenkiintoista historiaa siellä riitti hyvin parin päivän tarpeisiin.
Kökarin tärkeimmät historiakohteet ovat keskiaikaisen fransiskaaniluostarin rauniot ja pronssikautinen hylkeenpyytäjien leiripaikka. Aloitetaan fransiskaaneista.
Franciscus Assisilaisen 1200-luvun alussa perustama veljeskunta korosti köyhyyttä tapana seurata Kristusta. Suomessa tiedetään toimineen keskiajalla kolme fransiskaaniluostaria – Viipurissa, Raumalla ja Kökarissa.
Ei ole tiedossa, miksi fransiskaanit päätyivät perustamaan luostarin ulkosaaristoon Kökarille. Fransiskaanit toimivat tavallisesti kaupungeissa auttamassa muita köyhiä ja saarnaamassa heille.
Ylipäänsä Kökarin luostarin toiminnasta on vain vähän tietoja. Ensimmäinen maininta luostarista on vuodelta 1472, mutta luostari on saattanut olla toiminnassa jo aikaisemmin. Arkeologiset löydöt ovat antaneet viitteitä, että alueella oli merenkulkijoiden kappeli ja mahdollisesti kirkko jo ennen luostaria.
Kirjalliset maininnat eivät paljoa luostarin toiminnasta kerro. Lähinnä luostari mainitaan siellä munkkina olleiden henkilöiden yhteydessä tai parissa testamentissa. Vain kolme nimeltä tunnettua munkkia voidaan yhdistää luostariin.
Yksi heistä oli teologian tohtoriksi asti edennyt suomalaissyntyinen Stephanus Laurentii, joka aloitti mahdollisesti hengellisen uransa luostarista. Ulkomaillakin vaikuttanut Stephanus Laurentii kuoli 1496, ja hänet tuotiin haudattavaksi Kökariin. Hänestä muistuttaa nykyisen kirkon lattiaan 1970-luvulla asennettu laatta.
Luostarin sijoittumiseen Kökarille vaikutti mahdollisesti saaren ohi kulkeva tärkeä syvä laivaväylä. Nykyisin Kökar saattaa tuntua eristäytyneeltä ja kaukaiselta, mutta keskiajalla meritiet olivat kätevin tapa matkustaa ja kuljettaa tavaroita. Niinpä saarella on varmasti riittänyt kulkijoita. Myös hyvät kalastusmahdollisuudet ovat saattaneet vaikuttaa luostarin paikkaan.
Franciscuskappelin näyttelyssä on alueelta löytyneitä esineitä, mm. astioiden ja ruukkujen palasia, jotka tosin ovat luostaria myöhemmältä ajalta. Luostariin sen sijaan liittyvät ehtoollismalja ja luostarin nimen sisältävä sinetti. Näitä arvokkaimpia esineitä ei näyttelyssä ole. Sinetistä oli sentään kopio esillä.
Kirkon pihalla on nykyäänkin hautausmaa. Kaivauksissa on löytynyt jopa 1300–1400-luvun hautoja. Ravinnon perusteella osan vainajista on arveltu olleen saaristolaisia, toisten taas muualta muuttaneita munkkeja. Keski-ikä ei ollut ollut korkea: Suurin osa aikuisista oli kuollut 25–35-vuoden iässä.
Luostarin toiminta päättyi, kun kuningas Kustaa Vaasa aloitti Ruotsin valtakunnassa uskonpuhdistuksen 1527. Luostareiden maat ja omaisuus takavarikoitiin valtiolle. Franciscuskappelissa oleva näyttely kertoo, että kuuleman mukaan osa munkeista jäi saarelle ja meni naimisiin, kun taas toiset lähtivät tiehensä.
Kökarin nykyinen vuonna 1784 valmistunut kirkko on rakennettu luostarikirkon paikalle ja sen perustusten päälle. Kirkko sijaitsee dramaattisessa maisemassa Hamnön saaren rantakallioilla. Kökarin erikoisuus on se, että kirkon lähellä ei pappilan lisäksi ole muita rakennuksia eikä asutusta. Kirkko sijaitsee erillisellä saarella, johon toki pääsee nykyään autotietä kapean salmen yli.
Kirkon vieressä maassa näkyy luostarin refektorion eli ruokasalin kiviset perustukset. Luostarin holvirakenteisen kellarin jäänteitä suojelemaan rakennettiin 1970-luvulla puinen Franciscuskappeli, joka toimii kappelina ja museona.
Yritin sähköpostilla ruotsiksi tiedustella Ahvenanmaan eteläisestä saaristoseurakunnasta kirkon ja kappelin aukioloaikoja, mutta en saanut vastausta. Kirkon ja kappelin ovet olivat kuitenkin elokuun lopussa arkipäivänä avoinna.
Kirkon eteläpuolisesta maastosta löytyy myös keskiaikaisten asuinrakennusten perustuksia. Kirkon takaa rantakalliolta löytyy kivenkoloon muodostunut vesiallas, Franciscuskappelin opasteiden mukaan se olisi voinut olla munkkien kaivo.
Kökarin kirkko on ollut esikuvana Ulla-Lena Lundbergin menestysromaanin Jään kirkolle. Kirja kertoo ulkosaariston nuoren kirkkoherraperheen vaiheista toisen maailmansodan jälkeen. Kökaria ei kirjassa mainita nimeltä, mutta viitteet ovat selvät: Lundberg on kotoisin Kökarista, kirjan saaren kuvaus vastaa hyvin Kökarin kahteen kyläkeskukseen jakautunutta kuntaa ja kirjailijan isä oli jäihin nuorena hukkunut kirkkoherra. Kirkkoherran ja hänen vaimonsa hautakivi löytyy hautausmaalta. Kirkon lähellä on myös kirjasta tuttu pappila ja hautausmaan portin edessä on ruumiskivi, jolle vainajan arkku asetettiin.
Nyt siirrytään ajassa kauemmas taaksepäin. Ensimmäiset havainnot elämästä Kökarilla ajoittuvat pronssikauteen, noin vuoteen 1000 ennen ajanlaskumme alkua. Silloin merenpinta oli korkeammalla ja vesi peitti Kökarin saaret nykyisiä korkeimpia kohtia lukuun ottamatta.
Otterböte-nimisestä paikasta löydettiin satakunta vuotta sitten kivisiä rakenteita maan pinnasta. 1940-luvulta alkaen useampaan otteeseen tehdyt arkeologiset tutkimukset osoittivat, että paikalla oli sijainnut hylkeenpyytäjien leiri kolmisen tuhatta vuotta sitten.
Otterböte sijaitsee Kökarin korkeimmilla paikoilla Kalenin kallioylängöllä. Sinne pääsee noin 600 metrin mittaista polkua lähimmältä autotieltä.
Aivan kuin monissa Kreikan muinaiskohteissa täälläkin paikka oli maisemaltaan todella kaunis. Suojaavien pyöröreunaisten kallioiden keskellä on pala vihreää nurmea ja vanhoja tammia antamassa varjoa.
Paikalla on yhdeksän pyöreän muotoista asumusten pohjaa. Halkaisijaltaan ne ovat 4–7 metrisiä. Voisi kuvitella niiden päälle asettuneen teltan tai suipon majan kaltaisia rakennelmia. Kiviset rakennusten perustukset ovat edelleen nähtävissä maassa samoin kuin pieni kuoppa, joka on saattanut olla kaivo. Arkeologit löysivät paikalta myös tulisijojen paikkoja ja tunkiokasoja.
Luulöydösten perusteella on saatu viitteitä asukkaiden ruokavaliosta. Yleisimpiä olivat harmaahylkeen luut. Hylkeiden metsästystä varten täällä asuttiinkin. Myös muiden ravintoeläinten, kuten lampaiden, vuohien jan sikojen luita on löytynyt. Paikalta on löytynyt myös keramiikkaa.
Astioiden tekotapa muistuttaa Itämeren etelärannikolta, mm. Puolan alueelta ja Tanskalle kuuluvalta Bornhomin saarelta löytyneitä ruukkuja. Keramiikasta löytyi myös jäänteitä viljatuotteista eli niiden käyttäjät ovat olleet maanviljelyskulttuurin edustajia. Näin on päätelty, että leirin asukkaat olisivat tulleet eteläisen Itämeren alueelta Kökarille hylkeenmetsästykseen talvikaudeksi. Kotiin viemisiksi saatiin hylkeiden nahkoja ja hylkeen rasvasta poltettua traania.
Traanin polttamiseen käytettyjen kuoppien paikkoja on löydetty isot määrät läheisiltä kallioilta. Maastokartta-palvelun kartta oli täynnä muinaismuiston karttamerkkejä, ja ne olivat ilmeisesti juuri traanikuoppia.
Asuinpaikan yläpuoliselta kalliolta näkyy merelle. Pronssikaudella meri oli lähempänä, mutta silloinkin kalliot antoivat suojan tuulilta. Me sisällytimme Otterböten asuinpaikalla käynnin Kalenin luontopolkuun, joka tarjosi pari tuntia kävelyä ylhäisessä yksinäisyydessä.
Matkan varrella oli myös merkkejä 1900-luvun sotahistoriasta. Ahvenanmaan demilitarisoinnista poikkesivat ensin venäläiset ensimmäisen maailmansodan aikana. Heidän linnoituksensa räjäytettiin pois sodan jälkeen. Suomalaiset yrittivät linnoittaa saarta talvisodan jälkeen, mutta Neuvostoliiton vaatimuksesta aloitetut linnoitusrakenteet tuhottiin. Ja lopulta jatkosodan aikana suomalaisten rakentamat linnoitukset räjäytettiin 1945.
Nyt totaalinen hiljaisuus lepäsi näiden kallioiden yllä, ja saimme välillä mahdollisuuden pulahtaa mereen uimaan rantakallioilta kaikessa rauhassa.
