L’Abbazia di San Galgano, Italia Vierailtu 22.9.2016
Vaikuttava katoton San Galganon raunioluostari kohoaa maalaismaisemassa Toscanan takamailla Chiusdinon ja Monticianon kylien välisessä maastossa, melkeinpä keskellä ei mitään.
Lyhyen kukoistuskauden eläneen luostarin perustamiseen liittyy taianomainen tarina kiveen isketystä miekasta. Raunioiden keskellä voi miettiä myös, miten komea rakennus ajautui rappiolle ja raunioitui sellaiseksi jännittäväksi ja massiiviseksi kuoreksi, joka se nykyään on. Luostarinraunio sypressikujaisine ympäristöineen on myös todella kaunis paikka ilta-auringossa.
San Galganon luostari rakennettiin 1218–1288 Pyhän Galganon (Galgano Guodotti 1148–1181) muistoksi, ja sen munkit kuuluivat sisterssiläiseen sääntökuntaan. San Galgano oli ensimmäinen goottilaista tyyliä edustanut kirkkorakennus Toscanassa.
Luostarin elinkaari jäi lopulta hyvin lyhyeksi. Nälänhätä ja musta surma heikensivät luostariyhteisöä 1300-luvulla ja ryöstelevät palkkasoturit ajoivat lopulta suurimman osan munkeista pois . Sienan tasavalta ei kyennyt suojelemaan luostaria ja englantilaisen palkkasoturin John Hawkwoodin vuonna 1363 iskun jälkeen luostari ei enää kunnolla toipunut. 1300-luvun lopussa ainoa asukas oli luostarin apotti.
1786 salamanisku romahdutti mahdollisesti jo rappeutuneen kellotornin luostarin katon päälle ja holvit romahtivat alas. 1700- ja 1800-luvuilla alueen asukkaat käyttivät kirkon raunoiden kiviä rakennusmateriaalina omiin rakennushankkeisiinsa.
Ristinmuotoisen kirkon massiiviset seinät seisovat vielä vakaina pystyssä. Sivurakennuksen kappelissa on vielä katto tallella ja lipunmyynnin vieressä on pieni taidegalleria, jossa oli tällä hetkellä ikoneita ja nykytaidetta.
Raunioluostari näyttää varmasti hienolta myös pimeällä, sillä sen sisä- ja ulkopuolella on lamput valaisemista varten. Mutta jos ei ole majoittumassa lähistölle, pimeillä kukkuloilla kiemurteleville teille ajelemaan jääminen ei ehkä ole houkuttelevin vaihtoehto.
Luostarin rauniota käytetään hääpaikkana. Mm. formulakuski Kimi Räikkösen häät pidettiin täällä. Tämän tiedon kuuleminen ensi kertaa itse tapahtumapaikalla oli hieman omiaan heikentämään luostariraunion synnyttämää historiallista viehätystä.
Asiaa korjaa vähän se, että San Galganon luostari on päätynyt myös elokuvahistoriaan. Luostarinraunio on tapahtumapaikkana Andrei Tarkovskin elokuvassa Nostalgia (1983).
Pyhä Galgano oli legendan mukaan lähikylästä kotoisin ollut soturi, joka eli surutonta elämää. Nähtyään kaksi näkyä, hänen hevosensa pysähtyi tulevan luostarin läheiselle kukkulalle ja kieltäytyi etenemästä. Pyhä Galgano iski miekkansa kiveen lopettaessaan väkivaltaisen uransa ja aloittaessaan uuden elämän Kristuksen palvelijana. Miekka ja kivi sulautuivat heti yhdeksi kappaleeksi, eikä miekkaa voinut enää irrottaa kivestä.
L’Eremo di Montesiepin kappeli on noin 500 metrin päässä luostarista kukkulalla, jossa Pyhä Galgano eli viimeiset aikansa erakkona ja jossa kiveen istutettu miekka vieläkin on.
Sylinterinmuotoinen kappeli rakennettiin kukkulalle ennen luostaria heti Galganon kuoleman jälkeen vuosina 1181–1185.
Kappelin lattiassa keskellä näkyy kivestä nouseva miekan kahva. Pyöreän kappelin kattona on hieno kupoli.
Myöhemmin rakennetussa lisäosassa on huonosti säilyneitä sienalaisen maalarin Ambrogio Lorenzettin freskoja.
Pistäydyin myös kappelin viereisessä huoneessa, jossa oli myynnissä mm. hunajaa, oliiviöljyä, viiniä ja kaikenlaista pikkutavaraa tikkareihin saakka. Äkäinen vanha nainen selitti koko ajan jotain italiaksi. Hän valitteli muun muassa sitä, että ihmiset tulevat maksamaan hänelle sisäänpääsymaksua, vaikka tämä on kappeli ja kappeleihin ei ole mitään pääsymaksuja. Hän selitti vihaisella äänensävyllä koko ajan jotain, kun vertailin hunajapurkkeja. Lopulta mummo tuli näyttämään, miten purkit kuuluu laittaa hyllylle, ettei vain jää jäljelle mitään riskiä niiden putoamisesta. Pahoittelin toimintaani ja ostettuani purkillisen auringonkukkahunajaa poistuin auringon laskiessa läntisten kukkuloiden taa.
Casa di Augusto & Casa di Livia, Palatium, Rooma
Vierailtu 30.4.2016
Rooman matkalla eniten odottamani historialliset kohteet olivat kahden etruskimuseon ohella ajanlaskun alun aikojen seinämaalaukset Palatium-kukkulalla Augustuksen ja Livian taloissa (Casa di Livia, Casa di Augusto / lat. Domus Augustea).
Muinaisista kreikkalaisista ja roomalaisista tulee ensimmäisenä mieleen temppelien raunioita, patsaita ja ruukkuja, mutta harvemmin varsinaisia maalauksia. Maalaukset eivät nimittäin useimmiten ole säilyneet meidän nähtäväksemme. Maalaamista kyllä tehtiin, ja teoksista löytyy kirjallisia kuvauksia antiikin aikaisista teksteistä.
Yksityiskohta Augustuksen talosta
Roomalainen maalaustaide tunnetaan parhaiten Vesuviuksen tulivuorenpurkauksen vuonna 79 jKr. peittämistä Pompejista ja Herculaneumista löytyneiden maalausten perusteella.
Roomassa on kuitenkin mahdollista päästä näkemään keisarillisten talojen maalauksia keisari Augustuksen (63 eKr. – 14 jKr., vallassa 27 eKr. – 14 jKr.) ja hänen puolisonsa Livian mukaan nimetyissä taloissa. Pompeji ja Herculaneum olivat koko valtakunnan mittakaavassa vähäpätöisiä pikkukaupunkeja, joiden löydöt eivät välttämättä edusta tuon ajan taiteen kärkeä. Sen sijaan valtakunnan pääkallonpaikalla Roomassa keisarillisissa taloissa sijainneet maalaukset olivat suuremmalla taidolla tehtyjä.
Valtaosa Palatiumilla kiertelijöistä ei kuitenkaan näitä taloja maalauksineen näe, koska päästäkseen taloja katsomaan, pitää tietää niiden olemassaolosta. Maalausten säilymisen turvaamiseksi taloihin pääsee tutustumaan vain opastetulla kierroksella tai ohjatulla vierailulla.
Palatiumilta
Palatsi-sana tulee muuten eurooppalaisiin kieliin Palatiumista. Rooman valtakunnan hallinto ja palatsikeskittymä oli tällä kukkulalla, yhdellä Rooman legendaarisista seitsemästä kukkulasta.
Ns. Livian talo löydettiin Palatiumin maakerrostumien alta jo vuonna 1869, ja Augustuksen talo saatiin esiin kaivauksissa vuosina 1956–82. Seinien maalaukset on ajoitettu noin vuoteen 30 eKr.
Augustuksen talo on rakennettu vuoden 35 eKr. vaiheilla. Vuonna 27 eKr. se oli joka tapauksessa valmis, koska on löydetty kolikko, johon palatsin julkisivu on kuvattu. Talon välittömässä läheisyydessä oli Augustuksen suojelusjumalan Apollonin temppeli. Livian talo on todennäköisesti tätä vanhempi.
Livian talo
Raivattuaan tiensä valtaan Augustus ei rakennuttanut omaa palatsia, vaan osti jo olemassa olevia taloja Palatiumilta. Augustuksen hankkimat talot sijaitsivat lähellä Lupercal-luolaa, jossa naarassuden kerrotaan imettäneen Rooman tarunhohtoista perustajaa Romulusta ja hänen veljeään Remulusta. Tämä oli omiaan korostamaan hänen asemaansa uuden Rooman perustajana. Augustuksen kerrotaan asuneen talossa olosuhteisiin nähden vaatimattomasti. Vaikuttaa suunnitelmalliselta miehelle, joka haali kaiken vallan käsiinsä, muttei välittänyt ottaa itselleen keisarin arvoa.
Rakenteet ja maalaukset säilyivät meidän päiviimme asti, koska ne peitettiin jo Augustuksen aikana paikalle rakennetun isomman palatsin alle. Talot eivät suinkaan ole säilyneet kokonaisuudessaan, vaan osa niistä on tuhoutunut myöhemmässä rakentamisessa.
Palatiumilla riehui iso tulipalo vuonna 3 jKr., ja tuli olisi tuhonnut myös seinämaalaukset. Erityisen herkkää kuumuudelle on maalausten punainen sinoperi. Maalauksissa ei kuitenkaan näy merkkejä tulipalosta. Rakennusten on siis täytynyt olla tuossa vaiheessa jo maan alla tulen tavoittamattomissa.
Augustuksen talo, ramppihuone, josta johti kulku Apollonin temppelille
Aloitimme kierroksen Augustuksen talosta.
Roomalaiset seinämaalaukset ovat eräänlaista tapettia. Niitä on tutkittu pääasiassa Pompejin löytöjen perusteella. Sitä on luokiteltu neljään ajallisesti toisiaan seuraavaan tyyliin, joilla kaikilla on ominaispiirteensä. Tiiviin esityksen Pompejin tyyleistä voi lukea tästä.
Perspektiivimaalausten huone esittelee toisen tyylin mukaisen arkkitehtuuriaiheen.
Augustuksen ja Livian talojen maalaukset edustavat pääasiassa ns. toista tyyliä. Siinä huoneiden seinille on maalattu aukeavia tiloja, jotka näyttävät illusionistisesti laajentavan huonetta. Maalauksiin saattaa olla maalattu ikkunoita, joista näkyy ikään kuin ulos. Niissä saattaa olla myös maalauksia maalauksessa, kuin tauluja seinillä. Perspektiiviä on käytetty, mutta vaikutelma saattaa olla epärealistinen. Pakopisteitä voi olla useampia kuin yksi. Perspektiivin käyttö siinä muodossa kuin se nyt tunnetaan kehittyi vasta renessanssin aikana.
Naamioiden huone
Yksi Augustuksen talon kiinnostavimmista huoneista on ns. Naamioiden huone, joka muistuttaa teatterilavastetta. Lavasteista kurkistaa naamioituja näyttelijöiden päitä. Tämän teoksen tekijän on ajateltu olleen kreikkalainen mestari. Vastaavanlaisia maalauksia on ollut mm. Aleksandriassa.
Augustuksen studio
Rakennuksen toisessa kerroksessa on Augustuksen yksityinen studio. Huone ei ole suuren suuri, mutta se oli varmasti juuri sopiva Augustukselle, kun hän halusi olla yksin ja rauhassa. Punasävyisen huoneen väriloisto on vakuuttavaa. Punainen sinoperi-väri oli erityisen kallista, joten sen käytöllä on varmasti ollut myös symbolista merkitystä. Seinien keskelle on kuvattu tauluja, maalauksia maalauksessa. Valitettavasti ne ovat pahasti turmeltuneita. Lasin läpi otetut kuvat eivät tee ihan oikeutta näkymälle huoneeseen. Selän takaa tuleva ulkoilman valo heijastuu lasista häiritsevästi.
Augustuksen studioRamppihuoneen kattoholvi
Talojen löytämisvaiheessa maalausten osasia oli putoillut seiniltä ja katoista lattialle. Arkeologit ovat sittemmin kasanneet näistä palapelin tavoin maalauksia uudelleen, kuten tässä holvissa.
Livian talon päähuone
Augustuksen talosta siirryimme niin sanottuun Livian taloon. Sen on arveltu kuuluneen Augustuksen kolmannelle vaimolle Livia Drusillalle. Tämä on päätelty talon vesiputkesta löytyneen nimen perusteella. Isosta päähuoneesta, atriumista, avautuu kolme pienempää huonetta, joissa on maalauksia.
Livian talossa ollut kyklooppi Polyfemosta sekä merenneito Galateiaa esittävä maalaus on löytämisensä jälkeen sumentunut sellaiseen kuntoon, että hahmoja siitä ei enää voi erottaa. Kierroksen opas, arkeologi Francesca Sposito lähetti minulle ystävällisesti kuvia talojen löytämisen aikaan 1800-luvulla tehdyistä piirroksista ja maalauksista. Niissä maalauksen hahmot ja yksityiskohdat näkyvät vielä hyvin selvästi.
Yllä olevassa kuvassa on keskellä istumassa Zeun rakastettu Io . Häntä vartioi mustasukkaisen Heran käskystä satasilmäinen Argos-jätti. Zeun lähettämänä Hermes on saapumassa vasemmalta pelastamaan Ioa. Vasemmalla teos nykyään ja oikealla kaivausten jälkeen 1800-luvulla siitä tehty piirros, jossa yksityiskohdat näkyvät vielä selvinä.
Sinänsä maalausten tekoon käytetty tekniikka – kostealle laastille maalaaminen – takaa hyvinkin kestävän lopputuloksen. Maan alla hautautuneina maalaukset ovat säilyneet pitkäänkin, mutta ilman ja valon kanssa kosketuksiin joutuminen voi olla niille kohtalokasta pidemmän ajan kuluessa.
Mieleen tulee Fellinin Rooma -elokuvasta kohtaus, jossa Rooman metron rakennustöissä maan alta löytyy muinaisen Rooman aikaisia maalattuja huoneita. Työmiehet ja kuvausryhmä ihailevat freskoja, jotka näyttävät kuin vastamaalatuilta. Hetken kuluttua he saavat kauhukseen nähdä niiden katoavan silminnähtävän nopeasti ilman vaikutuksesta.
Augustuksen ja Livian talojen maalauksia yritetään suojella pitämällä huoneiden pienoisilmasto suotuisana. Osaa huoneista pääsee katsomaan ovelle asennetun lasin läpi.
Livian talon koristeellista seinää. Vasemmalla näkymä nyt ja oikealla talon löytämisen aikaan tehty maalaus. Keltaisella pohjalla on ajan muodin mukaisia egyptiläisiä kuvioita.
Taidetta on taloissa säilynyt myös lattialaatoitusten ja -mosaiikkien muodossa. Niiden kuviot vaihtuivat myös muotivirtausten mukaan, ja lattiat voidaan ajoittaa kuviointien perusteella. Kuvan mosaiikkikuvio voidaan ajoittaa Rooman tasavallan ajan lopulle – eli siihen aikaan jolloin Livian talo rakennettiin.
Opastettu kierros Augustuksen ja Livian taloihin maksoi yhdeksän euroa luonnollisesti välttämättömän Palatiumin pääsylipun (12 euroa) lisäksi. Rahalle sai kyllä täyttä vastinetta. Kierros kesti lähemmäs kaksi tuntia, mitä oli vaikea uskoa, koska aika kului niin siivillä. Arkeologin asiantuntevaa opastusta oli minun lisäkseni kuuntelemassa vain kaksi muuta vierailijaa, joten kierros tuntui melkein yksityisvisiitiltä. Englanninkielisiä opastuksia on tarjolla lauantaisin ja sunnuntaisin kerran päivässä. On myös mahdollista käydä taloissa valvotuilla vierailuilla, joissa ei ole opastusta, mutta silloin jää kyllä paljon tietämättä.
Kierrokselle lipun voi ostaa Colosseumin ja Tituksen riemukaaren välissä olevasta Palatiumin lipunmyyntipisteestä (vain korttimaksu). Samalla lipulla pääsee myös Colosseumille, vaikka seuraavana päivänä.
Livian talosta
Augustuksen ja Livian talojen ohella myös Palatinuksen museossa voi nähdä muutaman paikoiltaan irrotetun seinämaalauksen.
Apollo soittaa lyyraa. Seinämaalaus Palatinukselta Augustuksen aikakaudelta.
Lisää maalauksia löytyy Roomassa keisari Neron Domus Aureasta, johon pääsee tutustumaan ainakin vielä tämän kesän ajan. Vierailu tosin pitää varata hyvissä ajoin. Oman matkani ajalta visiitit oli jo varattu loppuun.
Toinen kiinnostava kohde on Villa Livia Rooman pohjoispuolella. Tämä on siis eri paikka kuin Casa Livia. Siellä täytyy käydä seuraavalla kerralla. Tässä on linkki hyvään esittelyvideoon.
Ponte Milvio on Tiberin ylittävä silta Roomassa noin kolmen kilometrin päässä Piazza del Popololta ja viisi kilometriä Rooman valtakunnan aikaisesta keskuksesta Forum Romanumilta. Sen vaiheet ulottuvat jopa 2500 vuoden taakse. Historiallisessa yhteydessä silta tunnetaan myös nimellä Milviuksen tai Mulviuksen silta.
Sillan nimeä kantava asuinalue on keskustasta katsottuna Tiberin pohjoispuolella. Tukikohtanani reilun viikon Rooman matkallani huhti–toukokuun vaihteessa oli sieltä vuokraamani huoneisto.
Kämppää Roomasta etsiessäni alkoi kiehtoa ajatus, että olisi varmasti mieltä ylentävää päästä ylittämään näin muinaisilta ajoilta periytyvä silta päivittäin useitakin kertoja. Silta siis nosti Ponte Milvion osakkeita silmissäni, vaikka alue on vähän etäällä keskustasta – hyvien liikenneyhteyksien päässä kylläkin.
Ja olihan siltaa astellessa hienoa miettiä, mitä kaikkea tällä paikalla on tapahtunut. Suomessa yksikään silta ei pääse lähellekään näin pitkää historiaa. Enpä sitten tiedä, tuntevatko paikalliset yleviä tunteita siltaa astellessaan päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä sitä ei silloin osaa samalla tavalla arvostaa.
Joka tapauksessa Ponte Milviosta on kehittynyt viime vuosina eläväinen ja trendikäs kaupunginosa, joka vetää paikallisia kauempaakin ravintoloihin ja baareihin. Ehkä paremmin kuin historiastaan Ponte Milvio tunnetaan nykyään rakkauden siltana.
Casa Rocchi -blogista luin, että vuonna 2007 ilmestyneessä romanttisessa nuortenelokuvassa Ho voglia di te, päähenkilöt kiinnittävät ”rakkauden lukon” sillalle. Elokuvan vaikutuksesta lukkoja alkoi ilmestyä sillalle siinä määrin, että lukkojen kiinnittäminen kiellettiin 2012, kun yksi lyhtypylväs oli kaatunut jokeen lukkojen painosta. Nyt lukkoja oli taas yhteen pylvääseen ilmestynyt, mutta ehkä ne käydään sahaamassa nopeasti pois. Loppuuko rakkaus nyt lyhyempään?
Kuhertelevia nuoriapareja näkyy sillalla etenkin iltaisin, ja minäkin sain kunnian ikuistaa yhden parin heidän kännykällään. Vaikkei lukkoa toisikaan, niin ehkä täällä kuuluu käydä ainakin nappaamassa kuva.
Mutta mennään historiaan, kun sitä tässä tapauksessa löytyy. Sillan tarina ulottuu huikeasti jopa 2500 vuoden päähän. Milvion silta on paikassa, jossa pohjoisesta tulleet Flaminian ja Cassian tiet saavuttivat Tiberin. Ensimmäinen silta oli paikalla jo mahdollisesti 500-luvulla eKr., ja se oli todennäköisesti puusilta. 109 eKr. sensori Marcus Aemilius Scaurus rakennutti sen uudelleen kivestä. Nykyisten pilareiden perustat ovat tältä ajalta.
Ponte Milvio nähtynä Ponte Flaminiolta. Taustalla valkoinen rakenne on olympiastadion ja sen oikealla puolella sisäministeriön kolossi.
Sillan historiallisista vaiheista kuuluisin on Milviuksen sillan taistelu, jonka on katsottu olleen käännekohta kristinuskon voittokululle. Taistelu käytiin 28. lokakuuta 312. Se oli Rooman keisarin asemasta taistelleiden Konstantinus Suuren ja Maxentiuksen välisen sisällissodan viimeinen välienselvittely. Taistelu päättyi Maxentiuksen tappioon ja hukkumiseen Tiberiin. Tunnetun tarinan mukaan Konstantinus näki ennen taistelua enteen, jossa hänelle luvattiin voittoa taivaalla näkyvän ristin muodossa. Latinaksi ”In hoc signo vinces” – tässä merkissä voitat. Ristit maalattiin sotilaiden kilpiin, ja sen jälkeen voitto vain korjattiin laariin.
Rafaelin fresko Milviuksen taistelusta on Vatikaanissa Rafaelin saleissa. Kuvassa Maxentius hukkuu Tiberiin ja taustalla näkyy Milvion silta.
Konstantinuksen voittoa on pidetty ratkaisevana käänteenä kristinuskon etenemisessä vainotusta lahkosta Rooman valtionuskonnoksi. Voiton kunniaksi pystytetyssä Konstantinuksen riemukaaressa Colosseumin lähellä ei kuitenkaan ole viittauksia tarinaan rististä. Muutenkin Konstantinus antoi kastaa itsensä vasta kuolinvuoteellaan, mutta kristinusko kyllä laillistettiin jo Milviuksen taistelua seuranneena vuonna 313. Joten eiköhän Milvion sillalla voi joka tapauksessa tuntea olevansa maailmanhistoriallisesti käänteentekevässä paikassa.
Silta koki muodonmuutoksia 1400-luvulla ja 1800-luvun alussa tehdyissä uudistuksissa, joissa muun muassa muokattiin isolla kädellä jo 200-luvulta peräisin ollutta pohjoispään tornia.
Euroopan hullun vuoden 1848 jälkimainingeissa silloista Kirkkovaltiota hallinnut paavi joutui pakenemaan Roomasta Giuseppe Garibaldin julistaman Rooman tasavallan tieltä vuonna 1849. Garibaldi ajoi useista pikkuvaltioista koostuneen Italian yhdistämistä.
Garibaldin hanke kariutui vielä tässä vaiheessa paavin avuksi lähetettyjen ranskalaisten joukkojen väliintuloon. Kansallisen kulttuuriperinnön puolustaminen ei välttämättä sodissa hädän hetkellä kovin korkealle kohoa. Ranskalaisten etenemisen pysäyttämiseksi Garibaldin joukot räjäyttivät Ponte Milvion sillä seurauksella, että sillan ylemmät rakenteet tuhoutuivat. Tässä kuva sillasta 1849 tuhon jälkeen. Paavi Pius IX korjautti sillan päästyään palaamaan Roomaan 1850.
Kaikkien näiden muutosten jälkeen alkuperäisestä sillasta ei ehkä ole niin kovin monta kiveä enää jäljellä. Näinhän on monien muidenkin historiallisten kohteiden laita. Ne ovat kuin Theseuksen laiva, jonka osat yksi toisensa jälkeen vaihdettiin uusiin niin, ettei lopulta ollut jäljellä mitään alkuperäistä. Laiva oli tavallaan kuitenkin se sama laiva. Ehkä moneen kertaan korjaillut rakennukset ovat kuin postmoderni identiteetti, erilaisisten sirpalaiden yhdistelmiä. Ponte Milviossakin tuntuu olevan vielä antiikin aikasta identiteettiä jäljellä myöhempien kolhujen ohella.
Silta muuttui kävelysillaksi 1950-luvulla. Ihmettelen, miten tällä sillalla autoja on edes mahtunut kulkemaan? Niin kapea se on etenkin portin kohdalta. Autoliikenne pohjoisen suuntaan kulkee viereistä Flaminion siltaa pitkin. Se näyttää ihan hienolta kauempaa, mutta kävelijöistä autiolla sillalla vallitsee jopa pelottavan aavemainen tunnelma ja sillan ympäristö oli sen verran epämääräisen oloista, ettei pimeän aikaan sinne olisi mieli tehnyt.
Tänä päivänä Ponte Milvion kulmakunta on pohjoisen Rooman vilkas ravintola- ja biletysalue. Turistit eivät juurikaan tänne tietään löydä. Liikkeellä on käytännössä katsoen pelkästään italialaisia.
Piazzale di Ponte Milvion aukion ympäriltä ja sivukaduilta löytyy iso valikoima ravintoloita pikaruokapaikoista gourmet-tarjontaan. Jälkimmäisen osalta suosittelen lämpimästi Casa Maestosoa, jossa mielikuvituksellinen neljän ruokalajin illallinen veti suun leveään hymyyn eikä laskukaan aiheuttanut sydänkohtausta. Myös baareja on iso liuta, joista hauskimmat ovat ehkäpä kaksi vihreää kioskia, jotka toimivat pääasiassa ulkoilmassa. Toisessa järjestetään jopa karaokeiltoja, ja karaokea tunnuttiin vedettävän pitkälti yhteislauluperiaatteella. Laulu raikasi Milvion sillan yli Tiberin toiselle rannalle saakka pitkälle yöhön.
Historiallinen baaritiski sillan torniosan porttikaaressa
Lähteitä
Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu: Euroopan kehdossa: 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan
L’Abbazia di San Galgano, Italia
