Afaian temppeli Temple of Aphaea, Ναός Αφαίας
Aígina, Kreikka
Vierailtu 23.6.2017
Kun pohdimme kumppanini Saaran kanssa saarikohdetta Ateenan matkamme yhteyteen, vain tunnin laivamatkan päässä Pireuksesta oleva Aiginan saari tuntui sopivalta vetäytymispaikalta, kun aikaa oli vain kolmen päivän verran. Aiginan asemaa valinnassa ei ainakaan heikentänyt se seikka, että tiesin siellä olevan melko hyvin säilyneen antiikin temppelin rauniot ja pari muuta mielenkiintoista historiallista kohdetta.
Saari ei pettänytkään odotuksia. Se tarjosi rauhoittumista kreikkalaisissa saaristo- ja maalaismaisemissa, sopivasti retkikohteita, maistuvaa ruokaa, hellettä ja välillä viilentymistä merivedessä. Yöllä Ateenan valot näkyivät vain noin 30 kilometrin päässä, mutta Aiginalla saattoi antaa korvien levätä kaskaiden sirittäessä.
Kierrettyämme keskipäivän kuumuudessa saaren hylätyn pääkaupungin Paleohoran parisenkymmentä kirkkoa suuntasimme saaren tunnetuimmalle nähtävyydelle Afaian temppelille ilta-auringon osoittaessa kauniit säteensä sen vaaleankeltaisiin pylväisiin. Kuten Kreikan muinaiset pyhät paikat tavallisestikin, niin myös Afaian temppeli sijaitsee maisemallisesti ihastuttavalla paikalla. 160 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavalta mäntyä kasvavalta kukkulalta on hienot näkymät Saroninlahdelle ja Ateenaan asti.
Aiginan temppeli on ainoa Afaia-jumalalle omistettu temppeli koko kreikkalaisessa maailmassa.
Afaia oli yksinomaan Aiginalla palvottu naispuolinen jumalhahmo. Mytologian tutkijat ovat yhdistäneet hänet kreetalaiseen nymfiin Britomartikseen, Zeun tyttäreen, joka pakeni Kreetalta häntä himoinnutta kuningas Minosta. Afaian kultti liittyi hedelmällisyyteen ja maanviljelyyn.
Kun temppeliä alettiin tutkia 1800-luvulla, sen ajateltiin ensin olleen omistettu Zeus Panhelleniokselle ja Athenelle, mutta vuonna 1901 löytynyt omistuskirjoitus paljasti, että temppeli oli pyhitetty Afaialle. Niinpä tämä unohduksen hämärän lähes täysin hunnuttama jumaluus sai kun saikin nimensä säilytettyä meidänkin tietoomme.
1800-luvun alussa länsieurooppalaisten innostuttua tutkimaan temppeliä sen päätykolmioiden (pedimenttien) veistokset siirrettiin Müncheniin, jossa ne ovat tänäkin päivänä nähtävissä Münchenin Glyptoteekissa.
Nykyisin paikalla kohoavat rauniot ovat temppelistä, joka rakennettiin noin 500 eKr. Kun aluetta tutkittiin saksalaisarkeologien voimin 1900-luvulla, maan alta paljastui myös vanhempia rakennusvaiheita.
Nykyisen temppelin edeltäjä tuhoutui jälkien perusteella tulipalossa joskus 510-luvulla, ja sen kappaleet käytettiin nykyistä temppeliä ympäröivän maa-alueen täytteeksi. Niinpä sen osasia on säilynyt melko hyvässä kunnossa. Joissakin kappaleissa on jopa jälkiä alkuperäisestä maalauksesta. Kreikan temppelithän eivät suinkaan olleet täysin marmorin tai kiven värisiä, vaan osin värikkäästi maalattuja.
Temppelin edustalla oli uhrialttari ja pylvään päässä istuva sfinksi. Temppeliä ympäröi laajempi pyhättöalue rakennuksineen.
Paikallisesta hiekkakivestä rakennetun doorilaista tyyliä edustavan temppelin 32 pylväästä on säilynyt 25. Pyhätön ulkomuodosta saakin melko hyvän käsityksen.
Temppelin sisäkammion cellan yläpuolella näkyy pienempien pylväiden reunustama galleria, joka on ollut cellan ja temppelin katon välissä.
Paikalla on pieni museo, mutta ilta-auringossa temppeliä ihaileville siihen tutustuminen ei ollut mahdollista. Museo suljetaan jo klo 16, kun alue on auki iltakahdeksaan.
Afaian temppeli on yksi kolmesta antiikin temppelistä, jotka muodostavat ns. pyhän kolmion. Muut ovat Parthenon Ateenan Akropoliilla sekä Poseidonin temppeli Souniossa. Tällä Kreikan-matkalla tulikin käytyä kaikissa kolmessa.
Mikä olisikaan luonnollisempi paikka merenjumala Poseidonin palvontapaikaksi kuin Attikan niemimaan viimeinen niemennokka, jossa Ateenasta edemmäs Egeanmerelle suunnanneet purjehtijat jättivät hyvästit mannermaalle.
Toiseen suuntaan tultaessa rantapenkereellä 60 metriä merenpinnan yläpuolella hohtava temppeli oli Ateenaan saapuville merenkävijöille ensimmäinen näky Manner-Kreikasta. Se oli ennen kaikkea paikka, jossa merenkävijät kävivät uhraamassa Poseidonille suotuisten tuulten saamiseksi ja meren raivon lepyttämiseksi. Merimatkojen jälkeen oli myös syytä osoittaa kiitollisuutta, jotta Poseidon pysyisi tyytyväisenä jatkossa.
Temppeli on noin 70 kilometrin päässä Ateenasta ja niinpä oiva päiväretkikohde. Hyppäsinkin eräänä aamuna Ateenassa oleskellessani KTEL:in bussiin Mavromateonin bussipysäkeiltä lähellä Victorian metroasemaa ja matkasin paikallisbussilla lähes pari tuntia Sounioon.
Perille pääsee kahta reittiä. Valitsin menomatkalle maisemiltaan kauniimman rantareitin, joka kiemurtelee kohti Sounion niemeä Saroninlahden rantoja pitkin.
Bussissa vieressä istunut vanhempi kreikkalaisnainen halusi kertoa minulle, mitä kreikkalaisella mytologialla olisi sanottavanaan määränpäästäni. Tarina olikin minulle tuttu, mistä molemmat varmaankin olimme mielissämme.
Kuten niin usein, nytkin tarina oli silkkaa tragediaa, mutta myös opettavainen.
Ateenan kuningas Aigeus hyppäsi epätoivossaan Sounion kalliolta alas mereen nähtyään poikansa Theseuksen laivan palaavan mustin purjein Kreetalta, jossa Theseus oli ollut surmaamassa Minotauros-hirviön.
Theseus oli vain hieman hajamielinen. Hän oli unohtanut nostaa valkeat purjeet merkiksi isälleen. Toinen asia, jonka hän matkalla ”unohti” oli hänen Kreetalta löytämänsä rakastettu Ariadne, jonka Theseus jätti Naksoksen saarelle.
Mutta pitää siis tehdä niin kuin on sovittu eikä saa heittää kirvestä kaivoon liian varhaisessa vaiheessa, vaan pitää katsoa tilanne loppuun asti. Teollaan Aigeus antoi kuitenkin Sounion rannoilta aukeavalle merelle nimen, jolla sen tunnemme, Egeanmeri (Aigeianmeri).
Myös Homeros mainitsee Sounion Odysseiassa ateenalaisten pyhänä niemenä. Troijasta palanneet kreikkalaiset sotapäälliköt erkaantuivat sieltä kukin omaan suuntaansa.
Bussimatkan aikana sataa tirautti muutaman pisaran, mutta perille päästyäni tummat pilvet tyytyivät kiertämään niemen kuitenkin korostaen Poseidonin uhmakasta luonnetta. Minulla oli mitä ilmeisimmin välit kunnossa merten valtiaan kanssa, ja tumma taivas vain antoi dramaattisen taustan valokuville.
Kohti temppeliharjannetta noustessa tulee selväksi, että korkea sijainti tarjosi strategista etua Ateenan johtavan meritien vartioimiseksi. Temppelin ympäristö olikin linnoitettu muurilla. Toinen vartioimisen arvoinen kohde olivat lähistöllä sijainneet ja Ateenaa vaurastuttaneet Laurionin (Lávrio) hopeakaivokset. Vartiointimentaliteetista huolimatta hopeakaivoksilta pakoon päässeitä orjia kohtaan Sounion asukkaat olivat laupeamielisiä. Poseidonin pyhättöalueen sanotaan tarjonneen heille suojaa ja mahdollisuuden jatkaa pakomatkaa laivojen mukana.
Arkeologit ovat tutkineet Sounion temppelialuetta 1880-luvulta lähtien. Temppelin nykyinen ilme on peräisin 1950-luvulla suoritetuista entistämistoimista, joissa muun muassa neljä pylvästä pystytettiin uudelleen.
Itse asiassa paikalla on ollut kaksikin varsinaista temppeliä. 490-luvulla eKr. alueella käynnistettiin varhaisemman temppelin rakennustyöt, mutta persialaiset tuhosivat rakenteet jo vuonna 480 eKr. samalla kun kävivät hävittämässä Ateenan maan tasalle.
Nykyinen doorilaista tyyliä edustava temppeli valmistui 440-luvulla, samaan aikaan kun Ateenaa jälleenrakennettiin Perikleen johdolla.
Tietyt arkkitehtooniset piirteet muistuttavat Hefeistoksen temppeliä Ateenassa, ja onkin arveltu, että temppelit olisi suunnitellut sama arkkitehti.
Nyt Poseidonin temppelistä on jäljellä yhdeksän pylvästä eteläsivulla ja kuusi pohjoissivustalla. Näiden lisäksi pystyssä ovat sisäänkäyntiä reunustaneet pilarirakenteet ja yksi päätypylväs itäpäädyssä.
Oletettavasti temppelin sisällä oli Poseidonin kulttipatsas, mutta sitä ei ole säilynyt.
Persialaisten tuhoamaan varhaisemman temppelin edustalla seisoi kolmimetrinen kouros-patsas, Sounion Kouros. Se löydettiin maan alta vuonna 1906. Mahdollisesti temppelin hävityksen yhteydessä vahingoittunut patsas oli haudattu maahan temppelin kappaleiden kanssa. Patsaan on arveltu olleen lahjoitus Poseidonille. Alueelta on läydetty myös muita kouros-patsaita. Kävin tervehtimässä arkaaista hymyään hymyilevää Sounion Kourosta Ateenan arkeologisessa museossa.
Sounion muurein ympäröidyllä pyhättöalueella oli myös muita rakennuksia, kuten pylväskäytäviä ja asuinrakennuksia. Esiin on kaivettu noin sata metriä pitkä katu ja sitä reunustaneiden talojen perustuksia. Ne ovat hellenistiseltä ajalta, 200–100 eKr. Yhdessä talossa säilytysastioiden pohjien jäänteitä näkyy maassa.
Lähistöllä oli myös Athenelle omistettu pienempi temppeli, jonka rauniot näkyvät viereisellä kukkulalla. Näin ateenalaisille tärkeimmät jumaluudet, Athene ja Poseidon olivat molemmat läsnä Souniossa.
Antiikin Kreikan uskonnon kadottua palvontapaikatkin menettivät merkityksensä ja alkoivat rapistua ja joutua tuhotöiden uhreiksi. Tarunhohtoinen ja maisemiltaan vaikuttava Sounio on kuitenkin houkutellut matkailijoita jo varhain.
Venetsialaiset purjehtijat kutsuivat paikkaa pylvästen niemeksi (Capo Colonne). Menneinä vuosisatoina monet paikalla vierailleet hakkauttivat nimensä temppelin marmoriin. Näin teki myös vuosina 1810–11 temppelistä inspiraatiota hakenut runoilija lordi Byron. Tänä päivänä vastaavasta tempusta päätyisi varmaankin telkien taa.
Matkaoppaissa sanotaan Sounion olevan suosittu auringonlaskun aikaan, mutta kesällä aurinko laskee niin myöhään, ettei sitä olisi ainakaan viimeiseen bussiin mielivä ehtinyt jäädä ihailemaan. Myös turistiruuhkista varoiteltiin, mutta kesäkuisena maanantaipäivänä paikalla ei ollut ruuhkaa ja temppelillä sai välillä istuskella ihan omassa rauhassaankin.
Souniosta jatkoin nälkäisenä matkaa satamakaupunki Lavrioon, joka vaikutti varsin uinuvalta, mutta tarjosi hyvän aterian. Arkeologinen museo ja hopeakaivokset eivät olleet maanantaipäivänä tutustuttavissa. Paluu Lavriosta Ateenaan sujui sisämaan reittiä, mutta bussiyhteyden selvittäminen vaati parit kyselyt paikallisilta. Niin kutsuttuna bussiasemana toimineella aukiolla ei nimittäin ollut mitään tietoa aikatauluista eikä edes pysäkkimerkkejä. Näköjään täällä asiat pitää vain tietää. Vähemmän seikkailunhaluisten onkin ehkä paras palata Souniosta samaa bussireittiä takaisin Ateenaan.
Miten kiehtovia voivatkaan olla kadonneet muinaiset kulttuurit, joista ei ole säilynyt mitään kirjoitettua ja joiden arvoitusta nykymaailma voi yrittää hahmottaa vain ihmettelemällä löytämiemme esineitä ja raunioita?
Löydettyjen esineiden hämmästyttävän taidokkuuden ja meidän silmiimme lähes modernistisen ilmaisun perusteella Egeanmerellä Kykladien saaristossa nykyisen Kreikan alueella noin 3200–1200 eKr. vallinnut kykladinen kulttuuri on yksi kiinnostavimmista.
Kykladinen kulttuuri oli Egeanmeren pronssikauden kulttuureista varhaisin. Se oli vanhempi kuin Kreetan minolainen kulttuuri, mutta sittemmin molemmat kulttuurit kehittyivät rinnakkain vaiheessa, jossa metallin käyttö, maanviljely ja pienimuotoinen kaupungistuminen levisi Lähi-idästä nykyisen Kreikan alueelle.
Erityisesti mielikuvitusta kiehtovia ovat kykladisen kulttuurin marmoriset idolihahmot, jotka suljetuin suin pitävät salaisuutensa. Näiden ihmishahmoisten, usein naispuolisten figuurien merkitys on osittain arvailujen varassa.
Kykladisen kuvanveiston kukoistuskausi ajoittui vuosiin 2800–2300 eKr. Veistosten pelkistetty muotokieli tuo mieleen kuitenkin modernin taiteen. Kykladisesta taiteesta ovatkin saaneet vaikutteita mm. sellaiset 1900-luvun mestarit kuin Pablo Picasso, Amadeo Modigliani, Alberto Giacometti ja Henry Moore.
Kykladisen kuvanveiston hienoimmat saavutukset ovat niin kutsutulta varhaiselta kykladiselta kaudelta II (2800–2300 eKr.). Aikakaudelle ominainen veistostyyppi esittää seisovaa alastonta naishahmoa, pää hieman kallistettuna taaksepäin ja kädet aseteltuna vatsan päälle. Koska paljon idoleita on löydetty haudoista, on niiden ajateltu liittyvän vainajille tarkoitettuihin rituaaleihin.
Haudoissa olevia patsaita on tulkittu mm. jalkavaimoiksi, palvelijoiksi, statussymboleiksi tai ihmisuhrien korvikkeiksi. Ottaen huomioon, että suurin osa figuureista on naispuolisia, ei vaikuta kovin naisystävälliseltä. Toisaalta naispuoleisten ja toisinaan pulleavatsaisten hahmojen on tulkittu liittyvän myös hedelmällisyyskultteihin. Hedelmällisyys oli tärkeä teema itäisen Välimeren muidenkin kulttuurien uskonnoissa, joten miksei Kykladeillakin. Tutkimuksessa pidetään uskonnollista selitystä tähän mennessä parhaimpana oletuksena. Näin ollen patsaat olisivat edustaneet naispuolisia jumalhahmoja.
Osittain tulkintoja haittaa se, ettei menneinä vuosisatoina tehtyjä löytöjä dokumentoitu, kuten modernissa arkeologiassa. Museoihinkin päätyneistä esineistä ei välttämättä tiedetä niiden tarkkaa löytöpaikkaa ja -kontekstia.
Kykladisen kulttuurin myöhäisvaiheessa Kykladit alkoivat ajautua Kreetan minolaisen ja Kreikan mannermaalla vaikuttaneen mykeneläisen kulttuurin vaikutuspiiriin kulttuurin lopulta sulautuessa näihin. Arkeologisten löytöjen perusteella on päätelty, että murrosvaihe oli levoton ja täynnä mullistuksia. Tässä vaiheessa omalaatuinen taide alkoi hävitä, ja veistokset muuttuivat vaatimattomammiksi ja alkeellisemmiksi.
Pienimuotoinen kaupungistuminen sen sijaan eteni, mistä ovat osoituksena Fylakopin kaupunkimaisen asutuskeskuksen rauniot Miloksen saarella (n. vuosilta 2300–1100 eKr.). Kaupungin esihistoriallinen nimi on vaipunut unohdukseen, ja se tunnetaan nykyään lähellä sijaitsevan kylän nimellä. Kykladisena kautena Milos oli tunnettu erityisesti obsidiaanista, kovasta, mustasta tuliperäisestä lasista, josta tehtiin aseita ja työkaluja.
Kävin tutustumassa Fylakopin arkeologiseen alueeseen kuumana kesäkuun päivänä 2015. Alueelta on löydetty merkkejä neljästä eri asutusvaiheesta, jotka päättyivät aina kaupungin tuhoutumiseen ja uudelleenrakentamiseen sen viimeistä vaihetta lukuun ottamatta. Näkyvät rakenteet ovat lähinnä kahdelta viimeiseltä kaudelta, jolloin kaupunki oli minolaisen ja mykeneläisen kulttuurin vaikutuspiirissä.
Meren rantajyrkänteellä sijaitsevasta kaupungista osia on vuosisatojen varrella kadonnut mereen rantapenkereen sortumien myötä. Näkyvissä on mm. rakennusten perustuksia sekä ns. kyklooppimuuritekniikalla tehtyä kaupunginmuuria. Niin sanotusta pilarihuoneesta on löydetty minolaistyylinen lentäviä kaloja esittävä fresko, joka on Ateenassa Kansallisessa arkeologisessa museossa, kuten muutkin tärkeimmät löydökset. Miloksella Fylakopin löytöjä on nähtävillä Plakan kylässä sijaitsevassa arkeologisessa museossa.
Kykladisen taiteen museo on Ateenassa sijaitseva yksityisomistuksessa oleva museo, joka on keskittynyt kykladiseen kulttuuriin sekä Kreikan ja Kyproksen antiikkiin. Vaihtuvien näyttelyiden skaala on ulottunut antiikin ajan teemanäyttelyistä Ai Weiwein nykytaiteeseen. Kykladisen kulttuurin esineet on koottu yhteen museon neljästä kerroksesta, ja ne on valaistu näyttävästi pimennetyissä saleissa.
Ateenan Kansallisessa arkeologisessa museossa saa myös hyvän käsityksen kykladisen kulttuurin kehityksestä ja vaiheista.
Idolien esittäminen eteni yksinkertaisista viulunmuotoisista figuureista (3200–2800 eKr.) kohti luonnollisempaa tyyliä ja sen jälkeen kohti pelkistetympää esitystapaa (2800–2300 eKr.) kunnes figuurit muuttuivat jälleen hyvin yksinkertaisiksi, ja minun nähdäkseni taidemuoto alkoi taantua (2300–2000 eKr.). Idolipatsaiden koko vaihtelee viidestä senttimetristä 152 senttimetriin, joista jälkimmäinen on tosin poikkeuksellinen koko. Tyypillisesti patsaat ovat melko pienikokoisia, 20–40-senttisiä.
Joidenkin idolien pinnasta on mm. ultvaviolettikuvauksen ja kemiallisten analyysien kautta löydetty jäänteitä maalista. Idolit saattoivatkin näyttää hieman erilaiselta maalattuine piirteineen. Meidän silmiimme pelkistetyltä näyttävä marmorinen perusmuoto ei ehkä ollutkaan se ilmiasu, joka näillä patsailla aikanaan oli. Maalin mukana on kadonnut mahdollisuutemme katsoa tarkemmin kykladisen ajan ihmistä, ja jäljelle on jäänyt vain ihmisyyden perusmuoto paljaana marmoripintana.
Jos ajatellaan edellä mainittua aikajännettä, se on 1200 vuotta. Kun katsoo taiteen kehitystä, patsaiden muotokieli toki muuttui aika reippaasti, mutta toisaalta aika on pitkä, jos laskee nykyajasta taaksepäin ja miettii, mitä siinä ajassa on keksitty ja kehitetty.
Harmi, ettemme voi kuulla kykladisen kulttuurin musiikkia. Musiikki oli kuitenkin mukana kuvioissa ja harppu helisi ja huilu vihelsi. Nämä soittajat on löydetty Keroksen saarelta.
Kaikki löydetyt muusikkofiguurit ovat miespuolisia, joten on päätelty, että naiset eivät toimineet muusikon hommissa Kykladeilla.
Idolien ohella kykladisen kulttuurin ihmetystä herättäneimpiä esineitä ovat niin kutsutut ”paistinpannut”. Näiden koristeltujen keraamisten esineiden käyttötarkoitusta ei tunneta. Arvaukset vaihtelevat keittiötarkoituksista peileihin ja rituaaliesineisiin. Ruoanvalmistuksen tai tulen jälkiä ei ole havaittu löydetyistä esineistä. Osa löydöistä on tehty haudoista, mutta nämä paistinpannut eivät ole mikään yleinen kykladisista haudoista löydetty esine. Salaisuutensa pitävät pannut ovat kuitenkin kiehtovaa katsottavaa ja ihmeteltävää. Miten neljän tai viiden tuhannen vuoden päästä meidän nykyisin käyttämiemme esineiden arveltaisiin olevan, jos niistä ja koko meidän elintavastamme ei säilyisi mitään tietoja jälkipolville?
Naksoksen arkeologisen museon aukiolo oli supistettu säästösyistä vain kahteen viikonpäivään, tiistaihin ja lauantaihin, kun vierailin saarella kesäkuussa 2016. Ehdin tehdä vain pikaisen puolen tunnin visiitin korkealla vanhankaupungin, Kastron, laella vanhassa jesuiittakoulun rakennuksessa toimivaan museoon ennen Delokselle suuntautuneen päiväretken lähtöä. Tässä vähän vanhanaikaisessa museossa oli yllättävän mielenkiintoinen kokoelma kykladisia esineitä.
Kykladisen kulttuurin esineistöä on Naksoksella esillä myös Apeiranthoksen arkeologisessa museossa. Tämäkään museo ei ole monena päivänä viikossa auki, mutta sattumalta se oli avoinna juuri silloin, kun piipahdin Apeiranthoksessa päiväretkellä. Tässä vain yhden huoneen kokoisessa museossa näytteillä olevat esineet näyttivät pääosin sellaisilta, jotka eivät olleet muualle kelvanneet. Melkeinpä mielenkiintoisempaa, kuin katsoa näytteille asetettuja esineitä, oli aistia vanhanaikaista museotunnelmaa. Rikkoutuneiden kykladisten idolien ohella kiinnostavia olivat kykladisen kauden kivikaiverrukset.
Lähteitä
Erja Salmenkivi: Kreikan varhaisimmat kulttuurit, artikkeli kirjassa Kulttuuri Antiikin maailmassa, Teos, Helsinki 2009.
Museum of Cycladic Art: Guide to the Collections. Athens 2013.