Afaian temppeli Temple of Aphaea, Ναός Αφαίας
Aígina, Kreikka
Vierailtu 23.6.2017
Kun pohdimme kumppanini Saaran kanssa saarikohdetta Ateenan matkamme yhteyteen, vain tunnin laivamatkan päässä Pireuksesta oleva Aiginan saari tuntui sopivalta vetäytymispaikalta, kun aikaa oli vain kolmen päivän verran. Aiginan asemaa valinnassa ei ainakaan heikentänyt se seikka, että tiesin siellä olevan melko hyvin säilyneen antiikin temppelin rauniot ja pari muuta mielenkiintoista historiallista kohdetta.
Saari ei pettänytkään odotuksia. Se tarjosi rauhoittumista kreikkalaisissa saaristo- ja maalaismaisemissa, sopivasti retkikohteita, maistuvaa ruokaa, hellettä ja välillä viilentymistä merivedessä. Yöllä Ateenan valot näkyivät vain noin 30 kilometrin päässä, mutta Aiginalla saattoi antaa korvien levätä kaskaiden sirittäessä.
Näkymä Afaian temppeliltä merelle. Taustalla pitkänä nauhana siintää Ateena.
Kierrettyämme keskipäivän kuumuudessa saaren hylätyn pääkaupungin Paleohoran parisenkymmentä kirkkoa suuntasimme saaren tunnetuimmalle nähtävyydelle Afaian temppelille ilta-auringon osoittaessa kauniit säteensä sen vaaleankeltaisiin pylväisiin. Kuten Kreikan muinaiset pyhät paikat tavallisestikin, niin myös Afaian temppeli sijaitsee maisemallisesti ihastuttavalla paikalla. 160 metriä merenpinnan yläpuolelle kohoavalta mäntyä kasvavalta kukkulalta on hienot näkymät Saroninlahdelle ja Ateenaan asti.
Aiginan temppeli on ainoa Afaia-jumalalle omistettu temppeli koko kreikkalaisessa maailmassa.
Afaia oli yksinomaan Aiginalla palvottu naispuolinen jumalhahmo. Mytologian tutkijat ovat yhdistäneet hänet kreetalaiseen nymfiin Britomartikseen, Zeun tyttäreen, joka pakeni Kreetalta häntä himoinnutta kuningas Minosta. Afaian kultti liittyi hedelmällisyyteen ja maanviljelyyn.
Kun temppeliä alettiin tutkia 1800-luvulla, sen ajateltiin ensin olleen omistettu Zeus Panhelleniokselle ja Athenelle, mutta vuonna 1901 löytynyt omistuskirjoitus paljasti, että temppeli oli pyhitetty Afaialle. Niinpä tämä unohduksen hämärän lähes täysin hunnuttama jumaluus sai kun saikin nimensä säilytettyä meidänkin tietoomme.
1800-luvun alussa länsieurooppalaisten innostuttua tutkimaan temppeliä sen päätykolmioiden (pedimenttien) veistokset siirrettiin Müncheniin, jossa ne ovat tänäkin päivänä nähtävissä Münchenin Glyptoteekissa.
Nykyisin paikalla kohoavat rauniot ovat temppelistä, joka rakennettiin noin 500 eKr. Kun aluetta tutkittiin saksalaisarkeologien voimin 1900-luvulla, maan alta paljastui myös vanhempia rakennusvaiheita.
Nykyisen temppelin edeltäjä tuhoutui jälkien perusteella tulipalossa joskus 510-luvulla, ja sen kappaleet käytettiin nykyistä temppeliä ympäröivän maa-alueen täytteeksi. Niinpä sen osasia on säilynyt melko hyvässä kunnossa. Joissakin kappaleissa on jopa jälkiä alkuperäisestä maalauksesta. Kreikan temppelithän eivät suinkaan olleet täysin marmorin tai kiven värisiä, vaan osin värikkäästi maalattuja.
Temppelin pienoismalli, rakennus oletetussa alkuperäisessä muodossaan. Münchenin Glyptoteekki. Kuva: Matthias Kabel / Wikimedia Commons.
Temppelin edustalla oli uhrialttari ja pylvään päässä istuva sfinksi. Temppeliä ympäröi laajempi pyhättöalue rakennuksineen.
Paikallisesta hiekkakivestä rakennetun doorilaista tyyliä edustavan temppelin 32 pylväästä on säilynyt 25. Pyhätön ulkomuodosta saakin melko hyvän käsityksen.
Temppelin sisäkammion cellan yläpuolella näkyy pienempien pylväiden reunustama galleria, joka on ollut cellan ja temppelin katon välissä.
Keskellä pylvään päällä näkyvässä palkissa olevia U:n muotoisia uria käytettiin köysien kiinnittämiseen, kun temppelin elementtejä hilattiin ylös. Pylväiden ja katon välissä olleita metooppiveistoksia (neliön muotoiset paikat) ei ole löydetty. On arveltu niiden olleen puuta tai terrakottaa.
Paikalla on pieni museo, mutta ilta-auringossa temppeliä ihaileville siihen tutustuminen ei ollut mahdollista. Museo suljetaan jo klo 16, kun alue on auki iltakahdeksaan.
Afaian temppeli on yksi kolmesta antiikin temppelistä, jotka muodostavat ns. pyhän kolmion. Muut ovat Parthenon Ateenan Akropoliilla sekä Poseidonin temppeli Souniossa. Tällä Kreikan-matkalla tulikin käytyä kaikissa kolmessa.
Mikä olisikaan luonnollisempi paikka merenjumala Poseidonin palvontapaikaksi kuin Attikan niemimaan viimeinen niemennokka, jossa Ateenasta edemmäs Egeanmerelle suunnanneet purjehtijat jättivät hyvästit mannermaalle.
Toiseen suuntaan tultaessa rantapenkereellä 60 metriä merenpinnan yläpuolella hohtava temppeli oli Ateenaan saapuville merenkävijöille ensimmäinen näky Manner-Kreikasta. Se oli ennen kaikkea paikka, jossa merenkävijät kävivät uhraamassa Poseidonille suotuisten tuulten saamiseksi ja meren raivon lepyttämiseksi. Merimatkojen jälkeen oli myös syytä osoittaa kiitollisuutta, jotta Poseidon pysyisi tyytyväisenä jatkossa.
Temppeli on noin 70 kilometrin päässä Ateenasta ja niinpä oiva päiväretkikohde. Hyppäsinkin eräänä aamuna Ateenassa oleskellessani KTEL:in bussiin Mavromateonin bussipysäkeiltä lähellä Victorian metroasemaa ja matkasin paikallisbussilla lähes pari tuntia Sounioon.
Perille pääsee kahta reittiä. Valitsin menomatkalle maisemiltaan kauniimman rantareitin, joka kiemurtelee kohti Sounion niemeä Saroninlahden rantoja pitkin.
Bussissa vieressä istunut vanhempi kreikkalaisnainen halusi kertoa minulle, mitä kreikkalaisella mytologialla olisi sanottavanaan määränpäästäni. Tarina olikin minulle tuttu, mistä molemmat varmaankin olimme mielissämme.
Kuten niin usein, nytkin tarina oli silkkaa tragediaa, mutta myös opettavainen.
Tästäkö Aigeus hyppäsi?
Ateenan kuningas Aigeus hyppäsi epätoivossaan Sounion kalliolta alas mereen nähtyään poikansa Theseuksen laivan palaavan mustin purjein Kreetalta, jossa Theseus oli ollut surmaamassa Minotauros-hirviön.
Theseus oli vain hieman hajamielinen. Hän oli unohtanut nostaa valkeat purjeet merkiksi isälleen. Toinen asia, jonka hän matkalla ”unohti” oli hänen Kreetalta löytämänsä rakastettu Ariadne, jonka Theseus jätti Naksoksen saarelle.
Mutta pitää siis tehdä niin kuin on sovittu eikä saa heittää kirvestä kaivoon liian varhaisessa vaiheessa, vaan pitää katsoa tilanne loppuun asti. Teollaan Aigeus antoi kuitenkin Sounion rannoilta aukeavalle merelle nimen, jolla sen tunnemme, Egeanmeri (Aigeianmeri).
Myös Homeros mainitsee Sounion Odysseiassa ateenalaisten pyhänä niemenä. Troijasta palanneet kreikkalaiset sotapäälliköt erkaantuivat sieltä kukin omaan suuntaansa.
Bussimatkan aikana sataa tirautti muutaman pisaran, mutta perille päästyäni tummat pilvet tyytyivät kiertämään niemen kuitenkin korostaen Poseidonin uhmakasta luonnetta. Minulla oli mitä ilmeisimmin välit kunnossa merten valtiaan kanssa, ja tumma taivas vain antoi dramaattisen taustan valokuville.
Kohti temppeliharjannetta noustessa tulee selväksi, että korkea sijainti tarjosi strategista etua Ateenan johtavan meritien vartioimiseksi. Temppelin ympäristö olikin linnoitettu muurilla. Toinen vartioimisen arvoinen kohde olivat lähistöllä sijainneet ja Ateenaa vaurastuttaneet Laurionin (Lávrio) hopeakaivokset. Vartiointimentaliteetista huolimatta hopeakaivoksilta pakoon päässeitä orjia kohtaan Sounion asukkaat olivat laupeamielisiä. Poseidonin pyhättöalueen sanotaan tarjonneen heille suojaa ja mahdollisuuden jatkaa pakomatkaa laivojen mukana.
Arkeologit ovat tutkineet Sounion temppelialuetta 1880-luvulta lähtien. Temppelin nykyinen ilme on peräisin 1950-luvulla suoritetuista entistämistoimista, joissa muun muassa neljä pylvästä pystytettiin uudelleen.
Itse asiassa paikalla on ollut kaksikin varsinaista temppeliä. 490-luvulla eKr. alueella käynnistettiin varhaisemman temppelin rakennustyöt, mutta persialaiset tuhosivat rakenteet jo vuonna 480 eKr. samalla kun kävivät hävittämässä Ateenan maan tasalle.
Nykyinen doorilaista tyyliä edustava temppeli valmistui 440-luvulla, samaan aikaan kun Ateenaa jälleenrakennettiin Perikleen johdolla.
Tietyt arkkitehtooniset piirteet muistuttavat Hefeistoksen temppeliä Ateenassa, ja onkin arveltu, että temppelit olisi suunnitellut sama arkkitehti.
Nyt Poseidonin temppelistä on jäljellä yhdeksän pylvästä eteläsivulla ja kuusi pohjoissivustalla. Näiden lisäksi pystyssä ovat sisäänkäyntiä reunustaneet pilarirakenteet ja yksi päätypylväs itäpäädyssä.
Oletettavasti temppelin sisällä oli Poseidonin kulttipatsas, mutta sitä ei ole säilynyt.
Persialaisten tuhoamaan varhaisemman temppelin edustalla seisoi kolmimetrinen kouros-patsas, Sounion Kouros. Se löydettiin maan alta vuonna 1906. Mahdollisesti temppelin hävityksen yhteydessä vahingoittunut patsas oli haudattu maahan temppelin kappaleiden kanssa. Patsaan on arveltu olleen lahjoitus Poseidonille. Alueelta on läydetty myös muita kouros-patsaita. Kävin tervehtimässä arkaaista hymyään hymyilevää Sounion Kourosta Ateenan arkeologisessa museossa.
Sounion muurein ympäröidyllä pyhättöalueella oli myös muita rakennuksia, kuten pylväskäytäviä ja asuinrakennuksia. Esiin on kaivettu noin sata metriä pitkä katu ja sitä reunustaneiden talojen perustuksia. Ne ovat hellenistiseltä ajalta, 200–100 eKr. Yhdessä talossa säilytysastioiden pohjien jäänteitä näkyy maassa.
Lähistöllä oli myös Athenelle omistettu pienempi temppeli, jonka rauniot näkyvät viereisellä kukkulalla. Näin ateenalaisille tärkeimmät jumaluudet, Athene ja Poseidon olivat molemmat läsnä Souniossa.
Antiikin Kreikan uskonnon kadottua palvontapaikatkin menettivät merkityksensä ja alkoivat rapistua ja joutua tuhotöiden uhreiksi. Tarunhohtoinen ja maisemiltaan vaikuttava Sounio on kuitenkin houkutellut matkailijoita jo varhain.
Venetsialaiset purjehtijat kutsuivat paikkaa pylvästen niemeksi (Capo Colonne). Menneinä vuosisatoina monet paikalla vierailleet hakkauttivat nimensä temppelin marmoriin. Näin teki myös vuosina 1810–11 temppelistä inspiraatiota hakenut runoilija lordi Byron. Tänä päivänä vastaavasta tempusta päätyisi varmaankin telkien taa.
Byronin nimi näkyy ylemmän harkon alaosassa.
Matkaoppaissa sanotaan Sounion olevan suosittu auringonlaskun aikaan, mutta kesällä aurinko laskee niin myöhään, ettei sitä olisi ainakaan viimeiseen bussiin mielivä ehtinyt jäädä ihailemaan. Myös turistiruuhkista varoiteltiin, mutta kesäkuisena maanantaipäivänä paikalla ei ollut ruuhkaa ja temppelillä sai välillä istuskella ihan omassa rauhassaankin.
Souniosta jatkoin nälkäisenä matkaa satamakaupunki Lavrioon, joka vaikutti varsin uinuvalta, mutta tarjosi hyvän aterian. Arkeologinen museo ja hopeakaivokset eivät olleet maanantaipäivänä tutustuttavissa. Paluu Lavriosta Ateenaan sujui sisämaan reittiä, mutta bussiyhteyden selvittäminen vaati parit kyselyt paikallisilta. Niin kutsuttuna bussiasemana toimineella aukiolla ei nimittäin ollut mitään tietoa aikatauluista eikä edes pysäkkimerkkejä. Näköjään täällä asiat pitää vain tietää. Vähemmän seikkailunhaluisten onkin ehkä paras palata Souniosta samaa bussireittiä takaisin Ateenaan.
Temppeli muinaiselta laivojen kiinnityspaikalta nähtynä
Naksos on Kykladien saariryhmän suurin ja vehrein saari. Se tunnetaan mytologiassa Ariadnen saarena. Ateenan kuninkaan poika Theseus surmasi Kreetalla Minotauros-hirviön ja selvisi takaisin hirviön labyrintista Kreetan kuninkaan tyttären Ariadnen lankakerän avulla. Paluumatkallaan kotiin hän jostain syystä hylkäsi mukaan lähteneen rakastettunsa Ariadnen Naksokselle.
Theseuksen loppumatka Ateenaankaan ei sujunut ihan täydellisesti. Hän unohti vaihtaa valkoiset purjeet laivaansa vastoin kuningasisälleen antamaansa lupausta. Isä tulkitsi mustista purjeista pojan saaneen surmansa ja heittäytyi mereen rantakalliolta. Dionysos sen sijaan otti Naksoksella Ariadnen morsiamekseen, ja Zeus kohotti Ariadnen jumalten joukkoon. Hänen kruunustaan tuli tähdistö taivaalle.
Myyttien lisäksi Naksoksella on vaiheikas historia esihistoriallisista kykladisen kulttuurin ajoista lähtien. Suuren vaikutuksen Naksoksen luonteeseen jätti venetsialaisvalta 1204–1564.
Vietin Naksoksella muutaman päivän kesäkuussa 2016 Kykladien saarikierroksellani. Paikallistuntemuksensa, majapaikan ja auton minulle tarjosi kreikkalaista vieraanvaraisuutta osoittaen ystäväni Konstantia. Tässä kirjoituksessa risteillään ympäri Naksosta historiaa tutkistellen.
Portára – Apollonin temppelin rauniot
Naksoksen kaupunkia mereltä lähestyttäessä ensimmäisenä matkalaista tervehtii puuttomassa niemennokassa seisova yksinäinen portti. Portárana tunnettu ovi on ainoa pystyssä oleva osa muinaisesta temppelistä.
Yleensä on katsottu temppelin olleen omistettu Apollonille, mutta myös Dionysoksen nimi on ollut mukana arvailuissa. Näin siksi, ettei temppelistä ole mainintaa säilyneissä kirjallisissa lähteissä. Sitä ei myöskään koskaan rakennettu valmiiksi.
Venetsialaisaikana temppelin kiviä käytettiin Naksoksen linnan ja kaupungin rakennustöihin, ja lopulta vain oven karmit jäivät jäljelle. Läheltä liippasi, etteivät nekin kadonneet pirstaleina taivaan tuuliin. Turkkilaisvallan aikana vuonna 1769 venäläinen sotalaiva yritti ampua portáraa, mutta kuula meni ohi.
Illan pimennyttyä oli mukavaa istuskella raunioilla ja ihailla valaistua portáraa ja toisella puolella Naksoksen kaupunkia.
Demeterin temppeli
Ei yhtään ihmetytä, että sadonkorjuun ja viljan jumalattarelle Demeterille omistettua temppeliä ympäröivät tänä päivänäkin viljavat pellot. Naksosta pidetään Kykladien vehreimpänä saarena. 500-luvulta eKr. peräisin olevan temppelin rauniot kohoavat Sangrín kylän lähellä keskellä kreikkalaiselle saarelle harvinaista näkyä: peltojen peittämää laaksoa.
Päivä oli aurinkoinen, mutta saimme Konstantian kanssa pidellä hiuksiamme kovassa tuulessa, kun nousimme temppelikukkulan laelle. Temppelin rauniot löydettiin 1940-luvun lopulla, ja paikalla ollut kappeli siirrettiin sivummas kaivausten tieltä.
Konstantia Demeterin temppelillä. Taustalla uudelleenrakennettu takaseinä.
Paikalta löytyneistä kivistä ja pylväänkappaleista on koottu osa temppelin rakenteista uudelleen. Naksoksen marmorista rakennettu Demeterin temppeli oli muodoltaan harvinainen: Pohjaratkaisultaan se oli lähes neliön muotoinen ja sen julkisivussa oli viisi pylvästä, mikä on harvinainen luku.
Venetsialaisten jäljillä
Jerusalemin sijasta Konstantinopolin valtaukseen ja kristittyjen keskinäiseen yhteenottoon päättynyt neljäs ristiretki jätti jälkensä myös Naksokseen. Venetsialaiset ristiretkiritarit muodostivat Kykladien saaristoon Naksoksen herttuakunnan, jonka pääpaikkana Naksos oli 1204–1566, turkkilaisvalloitukseen asti.
Tämän seurauksena Naksoksella on vieläkin roomalaiskatolisia ja osalla asukkaista on italialaisvaikutteisia sukunimiä. Venetsialaiset suvut ovat kuitenkin pitkälti sulautuneet kreikkalaisiin tai niiden edustajat ovat jättäneet Naksoksen.
Vielä 1950-luvun alussa kirjailija ja taiteentutkija Göran Schildt etsi täältä vanhojen italialaisperäisten sukujen edustajia ja löysikin joitakin, mutta aateliselämän loisto oli jo silloin haalistunut.
Katolisten asuinpaikkana toimi erityisesti kaupungin korkein kohta Kastro (linnoitus). Naksoksen venetsialaisen yläluokan historiaan pääsekin siellä tutustumaan Della Rocca-Barozzin kotimuseossa. Kiertelin 1900-luvun alkupuolen tyylisiksi jätetyissä huoneissa, ja katselin salin ikkunoista satamaan. Mistään mittavasta palatsista ei ollut puhettakaan. Paikka oli enemmänkin porvariskodin tyyppinen.
Aloin miettiä, että paikan täytyi olla sama, josta Schildt kirjoitti vuoden 1950 purjehduksestaan kertovassa Odysseuksen vanavedessä -matkakirjassa. Silloin paikka ei toki ollut vielä museo vaan kreivisuvun koti. Schildtit halusivat erityisesti löytää kaupungista venetsialaisen aatelin viimeisiä edustajia ja sattumalta törmäsivät ranskaa puhuneeseen Della Roccan kreivittäreen, joka kutsui heidät kotiinsa viinilasilliselle. Koska Odysseuksen vanavedessä on käännetty monille kielille, kysäisinkin asiasta museon henkilökunnalta. Schildt ei ollut tuttu, mutta hekin olettivat hänen käyneen juuri täällä. Talo on edelleen saman suvun omistuksessa. Kierroksen päätti lasillinen talon väkiviinaa, tsipuroa.
Fotodotiksen luostari
Venetsialaisaika näkyy Naksoksella myös arkkitehtuurissa. Erityisen silmiinpistäviä ovat tältä ajalta peräisin olevat linnamaiset tornit, joita on ympäri saarta.
Naksoksen torneista löytyy listaus esimerkiksi täältä.
Minä lähdin suosituksen mukaisesti katsomaan venetsialaiselta ajalta peräisin olevaa tornia saaren itäpuolelle Danakokseen. Tai tarkemmin sanottuna kyse oli arkkitehtuuriltaan tornimaisesta luostarista.
Olin kuitenkin tutkinut karttapuolta vähän huolimattomasti, koska painelin suoraan Danakoksen uinuvaan kylään, jossa näin vain muutaman ihmisen, mutta en mitään tornia. Siellä käveleksittyäni olin jo luovuttamassa, mutta Konstantia antoi puhelimessa ohjeita, mistä paikka löytyy.
Koska aika oli tässä vaiheessa jo vähän kortilla, ajelin autolla puolitoista kilometriä heinää kasvavaa kärrypolkua luostarin pihaan saakka välillä karjaportin avaten.
Perimätiedon mukaan luostarin perusti myrskystä selviytynyt bysanttilainen prinsessa kuudennella vuosisadalla paikkaan, josta näkyi ensimmäinen valo. Luostarin nimi Fotodotis tarkoittaa valontuojaa.
Vuosisatojen varrella luostarin ulkomuoto muuttui kolmilaivaisesta basilikasta linnamaiseksi torniksi. Viimeiset munkit jättivät luostarin 1900-luvun alussa, mutta luostarin juhlapäivänä 6. elokuuta paikalla vietetään uskonnollista juhlaa.
Ulkoapäin rakennuksesta saa ihan eri vaikutelman kuin sisältä. Kirkon kupoli jää kokonaan muurien peittämäksi. Vaikka paikka vaikutti ihan autiolta, ihme kyllä luostarissa oli vahtimestari paikalla.
Kirkosta on löydetty restauroinnin yhteydessä seinämaalauksia, joiden sanotaan olevan ikonoklastiselta kaudelta 800-luvulta. Tällöin Bysantin kirkossa oli virallisesti voimassa kuvakielto, mutta monet luostarit vastustivat kieltoa ankarasti. Täällä sitä oli kuitenkin ilmeisesti noudatettu, sillä seinämaalaukset olivat abstrakteja ornamenttejä. Nimenomaan elävien olentojen kuvaaminen oli kiellettyä.
Luostarin pihalle antaa viilentävän varjonsa valtava plataanipuu.
Irian temppeli
Pylväiden kappaleita eri aikakausilta
Viimeisenä päivänäni Naksoksella ennen iltapäivälaivan lähtöä Ateenaan ajoin muutaman kilometrin päähän Naksoksen kaupungista katsomaan Dionysoksen temppelin raunioita Iria-nimiseen paikkaan. Parkkeerattuani auton minua vastassa tyhjällä alueella näytti olevan vain vartiokoira, jolla onnekseni ei ollut mitään vierailuani vastaan.
Paikalla oli ollut kaikkiaan neljä eri temppeliä 800 eKr. alkaen. Tuhoutuneen pyhäkön tilalle oli aina rakennettu uusi ja hienompi, kunnes varhaiskristillisellä ajalla temppeli rakennettiin uudelleen basilikakirkoksi. Temppeli paikallistettiin 1982 ja alueella suoritettiin kaivaukset. Paljoa ei temppelistä ole jäljellä. Maassa näkyy peruskivet, ja muutama pylväänpala on nostettu pystyyn.
Kuten monet arkeologiset kohteet Kreikassa, Iriakin näytti jo paikkana viehättävältä ja olisi tehnyt mieli jäädä istuskelemaan pidemmäksikin aikaa puiden katveeseen, mutta oli aika palata kaupunkiin ja suunnata kohti Ateenaa.
